tiistai 19. heinäkuuta 2016

”Sota on tulossa!”




Viime aikoina on ollut huomattavan paljon otsikoita ja kirjoituksia, joissa on kerrottu tai ainakin epäilty, että sota on tulossa. Se on tulossa siksi, että länsi kalistelee sapeleita, pitää yllä varustelukierrettä ja on vainoharhainen Venäjän suhteen. Jota se muuten kohtelee perin epäoikeudenmukaisesti, sillä Venäjä vain puolustautuu sitä uhkaavana vyöryvää Natoa vastaan. Suomellekin on käymässä huonosti, koska olemme sitoutuneet läntiseen yhteistyöhän eli Venäjän vastaiseen rintamaan.  Se rintama kun on nyt hakemassa hyökkäysasemia Venäjän suuntaan. Näin kertoi muun muassa Putinin pääprogandisti Dimitri Kiselov muutama päivä sitten kansalaisille televisiossa.

Tai ainakin näitä väitteitä yhdessä ja erikseen, eri muodoissaan viljelevät Venäjän poliitikot ja mediat sekä heidän kantojaan myötäilevät tai ne järkeväksi hyväksyvät henkilöt ja tahot.

Venäjä on onnistunut erinomaisesti siinä, että se kehystää aggressiivisilla teoilla ja rauhan sanoilla lännen puolustukselliset reaktiot hyökkäykselliseksi aktioiksi. Samaan aikaan kun Venäjällä on käynnissä mittava asevoimien varusteluohjelma ja se pitää historiallisen suuria sotaharjoituksia, se väittää lännen rakentavan sotavoimaa Venäjälle hyökkäämiseksi. Ulospäin voi ulkoministeri Lavrov toki sanoa, että jokainen järkevä ihminen ymmärtää, ettei Venäjä ikinä hyökkkää Nato-maahan. Mutta sisäisesti suorasanainen uho on kovempi. Baltiaan sijoitetut neljä pataljoonaa eivät hyökkäysotimissa olisi kuin promille tarvitusta. Ne ovat poliittinen signaali näille jäsenmaille ja myös Venäjälle. Siihen poliittiseen signaaliin toki riittäisi vaikka yksi ainoa yhdysvaltalainen sotilas. Jos hänet tapetaan, peli on selvä. Näillä joukoilla ei ole juurikaan sotilaallista, vaan vain poliittista merkitystä.

Tilanteen olemusta voi haarukoida ajatusleikillä. Mitä tapahtuisi, jos Venäjä ilmoittaisi lopettavansa asevoimiensa kasvattamisen, vetäisi joukkoja ja varustusta pois Kaliningradista ja luopuvansa aggressiivisesta painostuksesta, mukaan lukien sota Ukrainassa, naapurimaitaan kohtaan. Ja tosiaan myös toimisi niin. Pienellä viiveellä länsi huoahtaisi helpotuksesta ja pian budjettivirkamiesten punakynät viuhuisivat entiseen malliin puolustusmenojen kohdalla. Pakotteet puretttaisiin, sillä talouden ehdoillahan tässä mennään läntisessä maailmassa. Poliitisesti länsi olisi valmis muuttamaan toimintaansa hyvinkin nopeasti, jos Venäjä pystyisi vakuuttamaan linjansa muutoksesta. Se toki voi olla kaikkien valheiden jälkeen aika hankalaa. Kaikki ovat jo oppineet katsomaan Putinin käsiä hänen kuuntelemisensa sijaan. Tai eivät tietenkään kaikki.

Jos sen sijaan länsi päättäisikin toimia niin kuin Venäjä vaatii: vähentäisi joukkojaan, purkaisi ohjuspuolustuksen, lopettaisi Baltian maiden ilmavalvonnan ja Ukrainan hallituksen poliittisen ja sotilaallisen tukemisen, purkaisi pakotteet tuosta vaan ja ylipäätään lopettaisi kaiken mahdollisen, josta Venäjä on länttä syyttänyt. Tarkoittaisiko tämä leikkauksia Venäjän puolustusbudjetissa? Rauhoittaisiko tämä kansallismielistä ja lietsovaa propagandaa, jonka keskellä venäläiset elävät? Saataisiinko Venäjää reunustavat konfliktit ratkaistua ja suvereenien valtioiden välit toisiaan vilpittömästi kunnioittaviksi? Tuskinpa vaan.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry vieraili juuri Moskovassa ja jälleen kerran etsitään rauhanomaisia ratkaisuja tilanteiseen. Lännellä ei ole tähän asti ollut halua sivuuttaa yhtään tilaisuutta yrittää rauhaa. Varsovan Naton huippukokouksen julkilausumassa korostettiin nimenomaan myös dialogia. Tavllaan ironista muuten on, että edellisen Naton huiipukokouken Walesissa 2014 piti olla paikka, jossa Natolle etsitään uutta merkitystä Afgnaistanin tehtävän ollessa täydessä laajuudessaan päättymässä. Mutta Krimin miehitys, Ukrainan sota ja Venäjän aggressiivuus tekivät jäsentensä puolustamiseen perustetun sotilasliiton olemassaolosta taas täysin perusteltua. Jos Venäjä olisi odottanut vielä muutaman vuoden, olisi Nato saattanut purkaa itsensä olemattomiin. Nytkin se ehti muun muassa tyhjentää Euroopan yhdysvaltaiaisista tankeista lyhyeksi aikaa, ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Nyt niitä on laivattu takaisin.

Yhdysvaltain oma toiminta, erityisesti terrorisminvastainen sota eri ulottuvuuksineen, on tehnyt helpon uskoa väitettä sen aggressiivisuudesta. Jos maa kerran hyökkää omalla päätöksellään toisiin maihin ja käy jatkuvasti kv-lakeja rikkovaa ja siviiliuhreja vaativaa lennäkkisotaa ympäri maailmaa, niin on helppo sanoa sen uhkaavan muitakin.  Optimistinen tulkinta Venäjän sotauhosta on, että kyse on poliittisesta painostuksesta, jossa käytetään refleksiivisen kontrollin keinoja. Herätetään pelkoa ja saadaan ohjattua muiden maiden toimintaa haluttuun suuntaan. Jos haluaisin istua puiston penkillä yksin, mutta siinä olisi jo joku muukin, niin refleksiivisen kontrollin avulla saisin hänet itse haluamaan lähtemistä. Millisekunnin liian pitkiä katseita, huokauksia ja puhkumista, kummalliselta ja epämääräiseltä vaikuttavaa käytöstä. Jos penkillä istuva sitten kysyisi, tai jopa syyttäisi minua kummallisesta käytöksestä, kieltäisin luonnollisesti kaiken ja kysyisin vielä perään, että oletteko aivan järjissänne? Joa tapauksessa saisin penkin itselleni. Venäjä yrittää nyt saada penkkejä etupiiriksi katsomallaan alueella tyhjäksi.

Ikävää tässä on se, että vaikka Venäjän sotauho on mitä ilmeisimmin tarkoitettu enemmänkin sekä sisä- että ulkoplitiikan muihin tarpeisiin, voi se myös johtaa oikesti sotaan. Lännessakin on paljon ihmisiä, jotka enemmän kuin mielellään uskovat Venäjän olevan valmis milloin tahansa tilaisuuden tullen vyörymään Baltiaan tai muualle. Tai jos tapahtuu jokin onnettomuus, on se kaiken sodanlietsonnan ja epäluottamuksen jälkeen aivan liian helppo puolin ja toisin tulkita sodaksi.

Paljon puhutut jännityksen lieventäminen ja luottamuksen lisääminen olisivat hyvin pitkällä, jos Venäjä toteuttaisi tai pikemminkin lopettaisi kaksi asiaa: sotaisan lietsomisen ja valehtelun.  Länsi ei jää vihoittelemaan, vaan pragmaattisesti etsii ratkaisut tilanteeseen, jos syntyy aito luottamus siihen, että Venäjä tyytyy ratkaisuihin. Putin saisi varmasti jo merkittäviä myönnytyksiä, mutta jostain syystä hän yhä vaan jatkaa peliä. Liekö hän huomannut hypänneensä tiikerin kyytiin, josta on kovin hankala nousta pois joutumatta syödyksi itse.