sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Meiltä salataan nyt jotain tärkeää

Jos tiedot Fennovoiman taustalla olevasta Venäjän kiristyksestä pitävät edes oikeansuuntaisina paikkansa, olemme ulkopoliittisesti varsin erilaisessa tilanteessa kuin on valtiojohdon taholta julkilausuttu. Ulkopolitiikkamme jakkarastrategia perustuu neljään, toistensa säätymiseen vaikuttavaan tukijalkaan: uskottava oma puolustus, yhteistyö Ruotsin, EU:n ja Naton kanssa, Venäjä-suhde ja neljäntenä toiminta YK:ssa ja muissa kansainvälisissä yhteisöissä. Tätä presidentti Niinistö nimittää aktiiviseksi vakauspolitiikaksi. Kukin osa sitten Niinistön mukaan suhteessa toisiinsa ja reagoi liikkeeseen, pitäen turvallisuuteme tasapainossa.

Fennovoima-kuvio kertoo tosin, että yksi neljästä peruspilaristamme eli Venäjä-suhde, on varsin eri tilassa kuin sen on annettu ymmärtää olevan. Krimin valtauksen ja siihen liittyneiden Venäjän sisäisten prosessien ja tunnelmien myötä katosivat suomalaisten poliitikkojen syvemmät Venäjä-analyysit julkisuudesta melko lailla kokonaan. Venäjän kehityksestä on tyydytty olemaan ”huolissaan”, ilman sen suurempaa tai syvempää julkista analyysiä. Ruotsissa puhutaan suorempaan.

Lisääntyneen Nato-kannatuksen myötä myös Ruotsi-yhteistyön sisältävä pilari on liikkeessä. Mikään neljästä pilarista ei tällä hetkellä ole ainakaan merkittävästi vahvistumassa. Syksyn aikana käynnistyvät ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon ja puolustusselonteon valmistelut pakottavat pohtimaan näitä asioita julkisestikin.

Sekä salassa pidetty Fennovoima-prosessi että haluttomuus analysoida Venäjän toimintaa ja kehityssuuntia suorasanaisesti ja julkisesti noudattavat itse asiassa suomalaisen ulkopolitiikan perinteitä. Kylmän sodan ajan tapanamme oli hämärtää ulkopoliittista linjaamme. Se soi meille liikkumavapautta, mutta hintana oli se, että myös kansalaisten suuntaan oli tehtävä se sama hämärtäminen. Siksi niin moni otti tosissaan YYA-hengen, vaikka Kekkosen johdolla pyrittiin varovaisesti, mutta määrätietoisesti kohti länttä.

Tilanteeseen vaikuttaa myös aikojen muutos. Kekkosen toimiessa oli luonnollista pitää turpa kiinni ja uskoa kun isommat sanoivat asian olevan hoidossa. Luottamus nykyistä paljon hierarkisemmassa yhteiskunnassa rakentui nykykatsannosta melko sokeasta luottamuksesta instituutioihin. Tällä hetkellä elämme yhteiskunnassa, jossa luottamus syntyy läpinäkyvyydestä. Ei valta ikinä täysin näkyväksi tule, mutta on läpinäkyvyys nykyisellään monesta syystä ihan eri luokkaa kuin ennen. Lähtien jo siitä, että informaatiolla on mahdolisuuksia liikkua lähes rajattomasti. Ennen kansalainen saattoi saada äänensä kuuluviin suurin piirtein vain mielipidekirjoituksella lehdessä. Nyt yhteiskunnallisen keskustelun avoimuus, intensiteetti ja vaikuttavuus ovat ihan eri luokkaa. Nyt tämä avoimuuden vaatimus on nyt hyvää vauhtia törmäämässä ulko- ja turvallisuuspolitiikan rajoitettuun informaatioon.

Mielenkiintoista on muuten se, että tässä keskustelussa pää- ja ulkoministeri ovat olleet ainakin julkisuudessa hyvin sivussa. Pääministeri Juha Sipilän ulkopoliittinen osaaminen on ohutta ja hän on vältellyt siitä puhumistakin. Vähätkin puheenvuorot ovat oikeastaan olleet vain hänen normaalien viestiensä esittämistä eri näkökulmasta, ilman erityistä ulkopoliiittista sisältöä. Hänen johtamistyyliinsä kuuluu delegoiminen paremmin osaaville ja sen hän lienee tehnyt myös tässä tapauksessa. Ulkoministeri Timo Soinikin on ollut hyvin pidättyväinen kannanotoissaan, joka hänen tapauksessaan vaikuttaa kummalliselta verrattuna hänen muuten villinpuoleiseen retoriikkaansa. Toki tämä maltillisuus on viisautta ja ulkoministerin tehtävän osaamista.

Valtiojohto tekee päätöksiä monasti myös ei-julkisen tiedon varassa. Esimerkiksi tiedustelutieto on yleensä sellaista, jota ei julkisiin perusteluihin päätöksistä sisällytetä. Se on eri syistä salaista ja niin sen pitääkin olla. Salaista voi myös olla luottamuksellinen tieto, jota saadaan suoraan. Juuri tässä tapauksessa on todennäköistä, että presidentti Niinistölle ja elinkeinoministeri Olli Rehnille on Venäjän johdon tapaamisissa Moskovassa sanottu asioita, joita he eivät voi kertoa julkisuuteen. Sekin on normaalia kansainvälisessä politiiikassa.

Tilanne on siis se, että yhä ärtyisämmältä vaikuttavan tasavallan presidentin johdolla tapahtuu ulkopolitiikassamme jotain salassa pidettyä. Fennovoiman prosessille oli tyypillistä, että siinä tehtiin ratkaisuja, jotka eivät selittyneet julkisesti tiedossa olevilla asioilla. Tämä sama piirre voi nyt alkaa kertautumaan ulkopolitiikassamme. Entisinä aikoina tämä ei olisi ollut suurikaan haitta, mutta avoimuuden aikakautena epäluulot heräävät pian. Kun maailma kuohuu ympärillämme on luottamus valtiojohtoon entistä tärkeämpää. Aika edellyttää todennäköisesti nopeita ja hurjiakin päätöksiä muuallakin kuin talouden puolella ja silloin on kaikki mahdollinen luottamuspääoma tarpeen.

Presidentillä ja hallituksella on siis myös sisäpoliittisesti käsissään hankala paikka. Henkilökohtaisesti veikkaan tilanteen olevan se, että suhteemme Venäjään on todellisuudessa nyt erilainen kuin ennen, mutta siitä ei voi kertoa. Sen pohjalta on sitten tehtäviä ratkaisuja, jotka vaikuttavat julkisuudessa perustelemattomilta ja voivat johtaa epäluottamuksen lisääntymiseen omaa valtiojohtoa kohtaan. Tässä onkin tasapainoilemista.

Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja.

3 kommenttia:

  1. Olen ihmetellyt ja kritisoinut TP Niinistön viime kuukausina esittämiä linjauksia ja arvioita eri foorumeilla kyllästymiseen saakka. Yleensä vastauksena on ollut syvä hiljaisuus. Siksi on hienoa, että nyt myös joku, jonka sana kantaa pidemmälle, esittää perusteltuja kysymyksiä Suomen turvallisuuspoliittisesta asemasta, tilanteesta ja linjasta.

    "... suhteemme Venäjään on todellisuudessa nyt erilainen kuin ennen, mutta siitä ei voi kertoa. Sen pohjalta on sitten tehtäviä ratkaisuja, jotka vaikuttavat julkisuudessa perustelemattomilta ja voivat johtaa epäluottamuksen lisääntymiseen omaa valtiojohtoa kohtaan."

    Omalta kohdaltani voin sanoa, että epäluottamus ja turhautuminen valtionjohtoa kohtaan on jo niin suurta, että alkaa olla vaikea hillitä kielenkäyttöään. Tunne ei ole mitenkään mukava.

    No, henk.kohtaisilla tuntemuksillani ei tietenkään ole merkitystä, joten ei niistä sen enempää. Oli vain pakko hieman vuodattaa :)

    Blogisti siis esittää kysymyksen siitä, onko Venäjä painostanut Suomea tavalla jota ei ole suurelle yleisölle kerrottu.



    Jos oletamme, että Venäjä on painostanut Suomea tavalla taikka toisella, niin herää mielenkiintoisia jatkokysymyksiä:

    1. Mitä me (suuri yleisö) emme tiedä? Ts. kuinka Venäjä painostaa Suomea? Onko kyse pelkästään taloudellisesta painostuksesta? Vai käyttääkö Venäjä myös järeämpiä, Suomen turvallisuuteen liittyviä painostuskeinoja?

    2. Ketkä ovat tilanteen tasalla TP:n lisäksi? UTVA? Koko hallitus? Eduskunnan puolustus/ulkoasiain valiokunta?

    3. Jos kyse on taloudellisesta painostuksesta, niin on perusteltua kysyä hintaa jonka Suomi olisi maksanut itsenäisen päätöksenteon säilyttämisestä. Onko se esim. Fortumin Venäjä-investointien arvo? Vai onko mukana myös Suomeen kohdistettuja lisäpakotteita? Ja sitten tietysti se tärkein kysymys. Kuinka ihmeessä Suomi voi myydä riippumattomuutensa muutamalla miljardilla? Onko Suomi todella kiristettävissä / ostettavissa näin halvalla? Ja vieläpä ilman päätöksentekoprosessia jossa esim. eduskunta olisi osallisena.

    4. Jos Venäjän keinot ovat olleet järeämpiä, niin jatkokysymys kuuluu: Aikooko Suomi tyytyä tilanteeseen, vai onko valtionjohdolla suunnitelma jolla pääsisimme suojaan painostukselta? Tarkoitan nyt tietysti Nato-jäsenyyden hakemista. Tai onko valtionjohdolla suunnitelma edes siitä, kuinka voimme suojautua lisävaatimuksilta jos Nato-jäsenyys syystä tai toisesta ei ole mahdollinen?

    5. Sitten vielä kysymykset päätöksenteosta: Jos Suomen riippumaton päätöksenteko myydään Venäjälle, tai jos Suomi taipuu Venäjän turvallisuusuhkailujen edessä, millaista päätöksentekoprosessia tämä edellyttää? Voiko TP Niinistö tehdä päätöksen itsenäisesti? Riittääkö UTVA? Vai pitääkö asiaa käsitellä eduskunnassa? Näihin kysymyksiin varmaan löytyy vastauksia, vaikka itse asia (painostus) olisikin vielä spekulaation asteella.

    Näistä asioista pitäisi mielestäni keskustella julkisuudessa täysin riippumatta siitä, osallistuvatko luottamuksellista tietoa omaavat poliitikot tai virkamiehet keskusteluun. Parasta tietysti olisi, jos valtionjohto voisi astua asian tiimoilta julkisuuteen ja kertoa edes suurin piirtein missä mennään.

    VastaaPoista
  2. Koska monet muutkin historian haamut on jo kohta kuopattu, niin ei olisi pahitteeksi pohtia laajemmin Ahvenenmaan demilitarisoinnin päättämistä. Ahvenanmaa on tällä hetkellä tyhjiö, joka tarjoaa mahdollisuudet spekuloinneille ja myös jonkinasteiseen uhkaamiseen. Varautuminen pienten vihreiden miesten tuloon reaktiivisesti saa lähinnä hymähtämään. En väheksy Suomen nopeantoiminnanjoukkoja, ja niiden perustaminen ja kehittäminen on erinomainen asia. Ne vain olisivat auttamatta myöhässä, mikäli jotain tapahtuisi. Ennalta ehkäisevää vaikutusta niillä ei ole.

    Varautuminen sadepäivän varalle tapahtuu paikkaamalla katto kun vuotokohdat on ensin tunnistettu. Kyllä Suomesta sen verran osaamista löytyy, että nämä vuotokohdat tunnistetaan. Toinen asia tietenkin on, että mikäli karhun käpälä on Suomen kurkulla, ei tällaisia ulostuloja tai edes keskusteluja tarvitse odottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahvenanmaan kysymys on monitahoinen. Suomen kannalta demilitarisoinnista säädetään kahdessa kansainvälisessä sopimuksessa. Ahvenanmaan demilitarisoinnista määrää vuoden 1856 julistus, johon Suomi liittyi itsenäistyttyään. Venäjä ei ole sopimuksen osapuoli, sillä nyky-Venäjä ei ole kansainvälisoikeudellisesti ainakaan omasta mielestään Venäjän keisarikunnan seuraajavaltio. (Neuvostoliitto katsoi olevansa uusi valtiorakenne.)

      Toinen demilitarisointia koskeva sopimus on Suomen ja Neuvostoliiton välinen vuoden 1940 sopimus. Venäjän mielestä tämä mitätöi aiemman sopimuksen ja on siis ainoa voimassaoleva demilitarisointijärjestely.

      Ahvenanmaan miehittäminen olisi vaikea ratkaisu. Se rikkoisi kansainvälistä oikeutta rajusti, ja voisi olla melkein pätevä casus belli. Toisaalta se olisi kaikkein selkein tapa ratkaista asia: lähettää saarille yllättäen vähintään pataljoona sotaväkeä. Kunhan Ahvenanmaan maakuntahallitus hyväksyisi asian, kohu laantuisi muutamassa vuodessa. Länsimaat eivät panisi hanttiin. Venäjän reaktioita olisi vaikeampi ennustaa.

      Jos olisin Niinistö, harkitsisin tätä vaihtoehtoa hyvin vakavasti. Oma unelmani on, että herään jonain aamuna siihen, että Ruotsin ja Suomen pääministerit pitävät tiedotustilaisuutta televisiossa. Tiedotteen sisältönä on, että edellisenä yönä on solmittu puolustusliitto ja miehitetty Ahvenanmaa yhteisin voimin.

      Poista