maanantai 31. maaliskuuta 2014

Turvallisuuspoliittista luettavaa 31.3.


Tilanteen analyysiä eri osa-alueilta

Kansainvälisen politiikan tutkija Anni Kangas Tampereen yliopistosta käy läpi tilannetta tiukan analyyttisesti, lähtökohtanaan, että toivon ja pelon dynamiikka on kansainvälisen politiikan ytimessä.

Mikä tekee Krimin kriisistä vakavan? Kysymyksiä ja vastauksia, vastaajina Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola ja Katja Creutz.

Kattava katsaus Itämeren sotilaalliseen tilanteeseen. Myös Ahvenanmaan asema nostetaan esille.

Puola ja Ukraina lähtivät samasta tilanteesta ja ovat nyt hyvin eri tilanteessa. Kirjoituksessa tarjotaan Ukrainan malliksi Puolan tietä.

The Ulkopolitistin erinomainen ohjeistus tämän ja vastaavien tilanteiden hahmottamiseen.

MEP Liisa Jaakonsaaren pohdiskelua aiheesta.

Tariq Ali sanoo Putinin demonisoinnin johtuvan siitä, että hän ei suostu pelaamaan lännen säännöillä.

Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer (vihr) analysoi kriisin merkitystä EU:lle

YLE Uutisten järjestämä chat Ukrainan kriisistä, jossa olin mukana.

Kriisissä Venäjä on kuin tehokas yhtiö, EU puolestaan byrokraattinen kuntayhtymä, arvioi Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Taprin erikoistutkija Marko Lehti.

Kriisin informaatiosodan ulottuvuudesta The Economistissa.


Ukraina

Maidanin tarkka-ampujat olivat Janukovithsin hallituksen erikoisjoukkoja.

Väärien tunnusten alla esiintyvät provokaattorit ovat yksi keino luoda tarvittavaa epävakautta tai iskeä vihollista.

YLE Erkka Mikkonen kuvaa informaatiosotaa itäisessä Ukrainassa

Ukrainan juutalaiset syyttävät Putinia valehtelusta


Venäjä painostaa rajusti Ukrainaa myös taloudellisesti.



Venäjä

Suomalainen Georgij Alafuzoff on EU:n sotilastiedustelun päällikkö. Hän arvioi yksityishenkilönä, uhkaako Venäjä Suomea ja millainen mies on Vladimir Putin. Tiukkaa asiaa ja analyysia ilman poliittisia johtopäätöskiä. Ne tiedustelu jättää aina kansalaisille ja poliitikoille.

Polina Kopylova kertoo omakohtaisen elävästi Venäjän ja demokratian hankalasta suhteesta.

Keskustan kansanedustajan Sirkka-Liisa Anttilan mielestä EU:lla on "vakava tieto- ja osaamisvaje" Venäjän suhteiden hoidossa.

Jarmo Koposen synkkä näkemys Venäjän tilanteesta.

Hallituksen ohjeet televisiolle asioiden oikeanlaisesta käsittelystä.

FIIAn Mika Aaltola kirjoittaa, että Venäjän kauppapolitiikka on tiukasti valtion harjoittaman ulkopolitiikan jatke.

Venäjä syyttää vihollisiaan fasisteiksi, mutta Putinin hallitus itse asiassa on hyvää pataa eurooppalaisen äärioikeiston kanssa.


Suomen asema

Tutkija Tomas Ries: "Suomalaisten pitäisi olla todella huolissaan"

UPI:n Arkadi Mošes: "Venäjän vaikutusvalta Suomen päätöksiin on jo paljon suurempi kuin kuukausi sitten"

Putinin entinen avustaja varoittaa Suomea Putinin aikeista. Andrei Illarionov työskentelee nykyisin oikeistolaisessa ja libertaarisessa Cato Insitutessa (think tank) Yhdysvalloissa.


Suomi ja Nato

Nato-jäsenyyden kannatus on nousussa:

Ryhmä varsin yllätyksellisiä nimiä, mukana useita raskaan sarjan Venäjä-osaajia, lähti liikkeelle ajamaan Nato-jäsenyyttä: Pauli Järvenpää, Tarja Koivumäki, Jarmo Koponen, Risto Kuisma, Veli-Pekka Leivo, Jukka Mallinen, Antti-Pekka Mustonen, Hannes Mäntyranta, Jussi K. Niemelä, Kerkko Paananen, Joni Pelkonen, Jani Saxell, Mikael Storsjö, Seppo Vepsäläinen, Pekka Virkki.

Nato aika -ryhmään kuuluva Hannes Mäntyranta aukaisee Nato-kantansa.

Riku Rantalan paljon jaettu kolumni, jossa hän ihmettelee, miksei kukaan kysy, miksi Nato haluaa Suomen jäsenekseen.

Nato-jäsenyys voisi tuoda sotilaallista uskottavuutta, mutta heikentää maanpuolustustahtoa.

Rauhanaktivistin tunnustuksia todellisuuden ja ihanteiden välimaastosta. Itsellekin tuttua pohdintaa.

NATO next for Sweden and Finland? Jutussa analysoidaan Venäjän toiminen vievän Suomea ja Ruotsia Natoon.

Nato-keskustelua käydään eri ilmaisutavoilla, mutta perusnäkemykset ovat kaikkialla samat, myös Punk in Finland -foorumilla.

Jukka Tarkka korostaa Paasikiven vaatineen tosiasioiden tunnustamista, nimenomaan ikävien ja hankalien sellaisten.





perjantai 28. maaliskuuta 2014

Me tarvitsemme Venäjän kansaa



Olen todella huolissani Venäjän kehityksestä. Se ei johdu niinkään Krimin tapahtumista tai edes siitä, että Venäjän armeija näyttää ryhmittyneen tällä hetkellä hyökkäämään Ukrainaan. Tämä on pidemmän kantaman huolta.






Yksi hyvin voimakkaasti läsnä oleva narratiivi, on, että Venäjän toiminta on ollut oikeutettua, koska Nato ja EU, siis länsi, on levittäytynyt kohti Venäjää, kun se on ollut heikkouden tilassa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Tämä maailman muutos on yllättävän monen mielestä antanut Venäjälle oikeuden silpoa naapurimaansa. Nato ja EU eivät ole levittäytyneet kohti Venäjää väkisin, vaan mukaan on liittynyt vapaita kansakuntia, jotka demokraattisessa järjestyksessä ja innolla ovat lähteneet mukaan taloudelliseen ja sotilaalliseen yhteistyöhön haluamiensa tahojen kanssa.

Sanomalla, että tällainen kehitys on epäsuotavaa, amputoimme samalla itseltämme palan itsenäisyydestä ja suvereniteetistä. Kylmä reaalipolitiikka tosin ymmärtää paremmin Venäjän näkökulmaa, mutta ei senkään kautta ajateltuna ole hyväksyttävää antaa lupaa siirrellä maiden rajoja oman mielen mukaan.

Tähän asetelmaan on myös sisäänkirjoitettuna venäläisten tai ainakin Putinin hallituksen kokema häpeä heikkoudesta. Hyvityksen hakeminen koetulle (oikealle tai kuvitellulle) vääryydelle on vahva keino nostaa kansa toista vastaan. Vaikka historiallisissa vertauksissa on aina paljon heikkouksia, niin minusta Putin käyttää Neuvostoliiton romahdusta ja sitä seurannutta heikkoutta samalla tavalla hyväkseen kuin Hitler käytti Versaillesin rauhaa ja sitä seuranneita nöyryytyksiä.

Paradoksaalista tässä asiassa on se, että nyt ihannoitava suuruuden aika on täynnä järkyttäviä tapahtumia niin omia kuin muitakin kohtaan. Neuvostoliitto sorti ja tapatti ennen kaikkea omia kansalaisiaan ja nyt kaikki tämä tuntuu unohdetun. Venäjä ei ikinä ole tehnyt tilejään selväksi menneisyytensä kanssa ja siksi samoihin virheisiin lankeaminen on todennäköisempää.

Horjuvat tai muuten vaan asemastaan epävarmat hallinnot ovat kautta aikain kasvattaneet suosiotaan ulkoisen uhan julistamisella. Piiritetyn ja uhan alla elävän äiti Venäjän myyttiä on vaalittu jo tsaarinajoilta ja läpi Neuvostoliiton, joten kovin vaikeaa sen henkiin herättäminen ei ole. Uhan todellisuudesta ei niin väliä, mutta pääasia, että vaara leijuu yllä. Vaaranalaisuuden lietsonnassa on vain se, että siihen turtuu, jolloin toivotun reaktion herättäminen vaatii isomman annoksen. Ennemmin tai myöhemmin tulee yliannos, jonka seuraukset, mitä sitten ikinä ovatkin, lienevät hirvittäviä.

Vaaran lietsomisessa on sekin ikävä puoli, että siitä on hankalaa, jopa mahdotonta perääntyä. Jos koko arvovallalla on väitetty jonkun olevan paha ja uhka, niin siitä on pidettävä kiinni niin kauan kunnes on voittanut tai ainakin nöyryyttänyt pahan. Siksi Putinin on voitettava säilyttääkseen kasvonsa. Jos tähän kriisiin on löydettävissä poliittinen ratkaisu, kestävä tai väliaikainen, sen on pakko sisältää elementtejä, joita Putin voi esitellä triumfissaan.

Viholliskuvien luomisessa on sekin puoli, että joku muukin niitä aina tarvitsee. Siksi voima synnyttää helposti vastavoiman ja kumpikin osapuoli imee itseensä  energiaa vastakkainasettelusta. Silloin on kaikki ikävän kohdallaan isojen katastrofien synnyttämiseksi.

Pelottavaa on ollut myös fasismin vastaisen taistelun kuvaston ja sanaston esiin kaivaminen. Tällä kertaa fasisteja löytyy paitsi Ukrainasta, niin kaikkialta ns. lännestä. Fasistiksi leimaaminen on venäläisessä katsannossa sen laatuista demonisointia, että kohteelta riisutaan pois ihmisyys ja siihen liittyvät oikeudet.



Vakavalla naamalla esitetään myös ainakin minusta hyvin aivoja nyrjäyttävä väite, että osa näiden lännen fasistien salajuonta on homoseksuaalisuuden levittäminen. Tällainen Gayrope-teemainen propaganda tuntuu kovin yläasteelaiselta, mutta se toimii. Seksuaalisuus on samalla tavalla ihmisen ytimessä kuin uskonnollisuus ja siellä on paljon nappeja paineltavaksi. Homoseksuaalisuus osana viholliskuvaa on tuttu kaikkialta maailmasta.

Arvokonservatiivit Ugandassa, Yhdysvalloissa, Jamaikalla, Suomessa ja Venäjällä saarnaavat kaikki homoseksuaalisuuden perimmäistä pahuutta. Meille ihmisoikeutena näyttäytyvä kysymyksenasettelu on Venäjällä ladattu nyt väärillä käsityksillä ja vihalla. Homot kuvataan seksuaalisina saalistajina, jotka uhkaavat varsinkin lapsia. Tämä on selvästi sukua rasismissa usein toistuvaan kuvastoon toisenlaisten miesten muodostamasta seksuaalisesta uhasta.

Moskovan viljelemä arvokonservatiivisuus, etnisyyden korostaminen ja voiman palvonta ovat puhutelleet monia eurooppalaisia arvokonservatiiveja ja äärioikeistolaisia. Ennen hyökkäystä Ukrainaan moni meillä ja muualla ajatteli, että Putinilla oli puolensa, kun ei antanut hippien ja homojen hyppiä silmilleen.

Uskoisin, että Venäjän yhtenä tavoitteena on nousta maailman arvokonservatiivien johtoon. Näin he asettuisivat samaan porukkaan vanhoillisten kristittyjen, alueellisten homofobisten kulttuurien (Afrikka, Karibia), tiukan linjan muslimien ja yhtenäiskulttuuria tavoittelevien äärioikeistolaisten kanssa. Onpa esitetty ajatuksia, että maailmassa rakentuisi kylmää sotaa muistuttava
vastakkainasettelu arvokonservatiivien ja -liberaalien välillä. Putinille tämä sopisi hyvin, sillä se tarjoaisi hänen laajenemis- ja vallanhimolleen ideologisen kaavun. On ihan eri asia kertoa taistelevansa hyvän puolesta pahaa vastaan, kuin kertoa kahmivansa valtaa, resursseja ja alueita.



Kotimaassa Putinin ympärille on jo pitkään rakennettu henkilöpalvonnan kulttia. Putin on armoitettu johtaja, joka vie kansansa menestykseen ja arvoiseensa asemaan. Hän täyttää sen perinteisen oikeamielisen hallitsijan prototyypin, joka korjaa vasallien vääryydet ja pitää kansan puolta. Putin-nuoria on kasvatettu kaadereiksi huolella ja heidän tehtävänään on auttaa hallitusta pitämään maa otteessaan

Minä näen Venäjää viritettävän henkisesti sotaan. Sitä sotaa käydään sekä maan sisällä että ennemmin tai myöhemmin myös ulospäin. Jatkuva väkivalta ei jää ikinä pelkästään kotioloihin. Siksi nyt meidän pitää tehdä kaikkemme, ettei Putin saa rakennettua neuvostomallista kuplaa kansansa ylle. Jos se kupla on riittävän vahva riitttävän kauan, tekee se kansasta halukkaan lähteä mukaan melkein mihin vain.

Nyt pitää miettiä, kuinka laittaa Putinille vastaan, mutta niin, että ei samalla anna hänelle valtteja käteensä. Vaikkei Venäjä demokratia olekaan, niin paras, ja oikeastaan ainoa toivomme Putinin kurissa pitämiseksi on Venäjän kansa. Siksi meidän on etsittävä kaikki keinot olla hyviä ystäviä venäläisten kanssa, sillä vain he voivat suojella meitä, ja itseään, nykyiseltä johtajaltaan.




tiistai 25. maaliskuuta 2014

Vieraskynä: Uusi näkökulma Venäjään



Julkaisen mielelläni vieraskynä-kirjoituksia blogissani. Tämän on kirjoittanut YTT Susanna Hast työskentelee Genevessä IHEID:ssä (Graduate Institute of International and Development Studies) tutkijana.

Albert Einsteinin mukaan sama mieli, joka on kehittänyt ongelman, ei voi ratkaista sitä. Tämä tarkoittaa sitä, että ratkaistakseen ongelman ihmisen täytyy ajatella ennakkoluulottomasti ja avoimella mielellä. Venäjän ja länsimaiden suhteiden ollessa ajautumassa umpikujaan Einsteinin oivallus kuulostaa viisalta.

Tapahtumat Ukrainassa – Venäjän aggressiivisuus Krimillä - ovat herättäneet sekä pelkoja että konreettisia pakotteita länsimaissa Venäjää kohtaan. Suomessa ei mene päivääkään etteikö haastateltaisi asiantuntijoita, jotka arvioivat Venäjän ulkopolitiikan linjaa, mahdollisia uhkia Suomelle tai Nato-jäsenyyden tarvetta. Presidentti Putinia verrataan toistuvasti Hitleriin ja Venäjästä puhutaan nyt isoon ääneen uhkana.

Eurooppalainen ja yhdysvaltalainen strategia, jolla pyritään vaikuttamaan Venäjän ulkopolitiikkaan on niin sanottu häpäisy ja tuomitseminen (eng. shaming and blaming), jolle on vankka kannatus. ”Jotain on tehtävä”, ”Venäjä on pysäytettävä” ja ”emme voi hyväksyä Venäjän toimia Krimillä” ovat argumentit, joihin häpäisy ja tuomitseminen perustuvat.

Vastuullisen ja oikeudenmukaisen politiikan näkökulmasta Venäjän miehitys Krimillä on tuomittava teko. Mutta jos ajatellaan sitä, millaisia seurauksia häpäisy ja tuomitseminen aiheuttavat, voidaan häpäisy kyseenalaistaa tehokkaana menetelmänä vaikuttaa Venäjän politiikkaan. Häpäisyyn on nimittäin kaksi reagointitapaa, joista kumpikaan ei edistä konfliktin ratkaisua: hyökkäys tai vetäytyminen. Sen verran ymmärrämme Venäjän ulkopolitiikkaa ja Putinia, että mitä todennäköisemmin valinta on hyökkäys ennemmin kuin vetäytyminen.

Vetäytyminen on epätodennäköisempi reagointitapa, sillä se olisi todennäköisesti Putinin uran loppu. Kuuban ohjuskriisin yhteydessä tosin nähtiin kuinka Nikita Hruštšov luopui Kuubasta ydinsodan pelossa. Panokset olivat liian kovat jatkamaan kiistaa vaikutuspiireistä ydinaseet kainalossa. Seuraukset Hruštšoville kotimaassa olivat huonot – hänet syrjäytettiin vuonna 1964. Niin kauan kun Venäjällä ei nähdä suursodan vaaraa, peliä ollaan valmiita pelaamaan pitkälle, ja Putinin johtama ulkopolitiikkaa tulee etääntymään kansainvälisen yhteisön säännöistä ja normeista yhä kauemmas reaktiona läntisen maailman suhtautumiseen.

Sen lisäksi, että häpäisy ei ole välttämättä tuottoisa lähestymistapa Venäjän valtiovallan suhteen, johtaa se myös lisääntyvään venäläisvastaisuuteen Euroopassa. Yksittäiset venäläiset eivät ole vastuussa tapahtumista – eivät vaikka ovat itse valinneet Putinin (ei niin vapailla) vaaleilla maan johtoon. Venäläisvastaisuuden seurauksena taas voi olla se, että kansa tukee yhä enemmin Putinin linjaa puolustaessaan omaa kansallis- ja omanarvontunnettaan. Epäluulon ja vastakkainasettelun kierre on valmis.

Euroopassa on nyt vireillä poissulkemisen politiikka, jossa Venäjä henkilöidään Putiniin. Helposti unohtuu, että poissulkeminen oli myös kylmän sodan vallitseva käytäntö ja johti tavallisten ihmisten poissulkemiseen. Kulttuuri-, koulutus- ja tutkimusvaihdon täytyy jatkua ja lisääntyä Venäjälle, jotta ruohonjuuritasolla pystytään edesauttamaan yhteisymmärrystä ja vuoropuhelua Venäjän ja venäläisten kanssa.

Ehdotankin uusia kysymyksenasetteluja, kun mietimme mitä Suomen, Euroopan ja Yhdysvaltojen on tehtävä Putinin ja Venäjän suhteen: Miten voimme positiivisesti vaikuttaa Venäjään? Miten voimme tukea demokraattista Venäjää? Miten voimme edesauttaa vuoropuhelua? Putinin politiikan tuomitsemisesta ei tarvitse luopua – suvereenin valtion tilan loukkaus ja siitä koituva kärsimys paikalliselle väestölle eivät ole kansainvälisten normien mukaista. Siitä huolimatta edellämainitut kysymykset pitäisi liittää mukaan keskusteluun, jotta voimme yrittää kehittää uusia strategioita Venäjän vaikuttamiseen ja pyrkiä ehkäisemään poissulkemisen ja vihamielisyyden mielialaa. On myös ensiarvoisen tärkeää yrittää ymmärtää Venäjää ja sen intressejä, vaikkei niitä hyväksyisikään.

Ukrainan kriisi on osoittanut sen, että elämme vahvasti kylmän sodan jälkeistä aikaa, jossa yhdestä historian aikakaudesta ei olla vielä täysin astuttu uuteen. Vanhaa mentaliteettia ei kannata tuoda mukana aikakaudesta, jossa rakennettiin rajoja Euroopan mantereella yhteistyön sijaan.

Einsteinin mukaan tärkein ihmiskuntaa haastava kysymys on: ”Onko universumi ystävällinen paikka?” Einsteinin mukaan, tämä on perustavanlaatuisin kysymys, johon jokaisen täytyy etsiä vastausta.

Susanna Hast 
YTT
IHEID




maanantai 24. maaliskuuta 2014

Ajatusharhoja ja harhauttavia ajatuksia



Tämä kuva viittaa suoraan Neuvostoliiton voittoon natsi-Saksasta. Tämä voitto on merkitykseltään venäläisille pyhän luokkaa, sillä siinä nujerrettiin paha valtavin uhrauksin totaalisessa sodassa. Venäjän johto siis vetää parhaillaan yhtäläisyysmerkkejä fasisimin ja lännen välille. Tällaista aineistoa levitetään venäläisissä sosiaalisissa medioissa.

Ukrainan tapahtumat ovat järisyttäneet kuvaamme maailmasta. Venäjän paljas aggressio Euroopan alueella ja valtioiden rajoihin puuttuminen ovat sen luokan tapahtumia, että maailman voi sanoa muuttuneen. Se, että onko muutos vain jonkin koko ajan olemassaolleen tulemista näkyväksi vai Venäjän hallituksen suunnanmuutoksen tulosta, on aika toissijainen asia, ellei haluta nimetä syyllisiä tapahtuman yllättävyydelle.

Nyt on käynnissä kovatahtinen keskustelu ja miettiminen, että mikä maailma oikein on nyt. Tai tarkemmin sanottuna mikä on Venäjä, mitä se haluaa ja miten ne asiat muuttavat meidän asemaamme. Viime sunnuntain Helsingin Sanomat oli täynnä turvallisuuspolitiikkaa ja Venäjää, kuvastaen hyvin tämän työstämisen kiivautta ja laaja-alaisuutta. Nyt jos koskaan on käytävä keskustelua, jossa etsiä niitä olennaisimpia asioita tilanteessa. Lisäksi rajuun muutokseen littyy aina se, että vanhoja ajatusmalleja on tarkasteltava uudestaan. Kun ei tässä kaikki ole uusiksi mennyt ja siksi on erinomaisen tärkeää erottaa mikä on muuttunut ja mikä ei.

Tunteetkin käyvät kuumina, sillä epävakainen ja aggressiivinen Venäjä on traumaattinen asia meille suomalaisille. Kärkevät ilmaukset (esim. Nato-kiima, kontillaan olo) sisältävät aina helposti loukkauksia toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Henkilökohtaisuuksiin päätyminen päättää keskustelun hyödyllisyyden siihen paikkaan. Kuitenkin tämä keskustelu on meille kansankuntana äärimmäisen olennainen asia ja mitä enemmän ja sivistyneemmin onnistumme sitä käymään, sitä paremmin uskon meidän selviävän tästä tilanteesta.

Parhaillaan poliitikkommekin yrittävät muodostaa itselleen käsitystä tapahtuneesta ja sen vaikutuksista. Kun turvallisuuspolitiikka on ollut pitkään suljettuna pois politiikanteosta, ovat monet heistäkin varmasti hukassa asian kanssa. Suljetulla tarkoitan sitä, että kansalaiset eivät ole yksinkertaisesti antaneet tilaa muulle kuin liturgiselle toistolle. Hyvin kuvaavaa on, että erään kansanedustajan kerrotaan todenneen, että joka kerta Naton mainitessa lähtee tuhat ääntä. Nyt edellytän puolueidemme ja kansanedustajiemme käyttävän aikaansa tähän, sillä nyt ollaan ratkomassa isoja asioita. Vuoden päästä on eduskuntavaalit, joten tässä on juuri hyvin aikaa sivistyä ja käydä keskustelua.

Keskustelussa on myös viljelty taajaan historiallisia vertauksia. Olen niitä itsekin käyttänyt ja koko ajan minua kaihertaa ajatus niiden vääristävistä elementeistä. Kun napataan jokin historiallinen tapahtuma vertauskuvaksi, niin samalla napataan tulkintaan mukaan siihen johtaneet syyt ja siitä seuranneet tapahtumat. Ja silloin lopputulos vastaa yleensä kovin huonosti nykytilannetta. Nyt käynnistyneen tapahtumaketjun merkityksen hahmottamisessa vertaukset historiaan voivat toimia, mutta itse olen yrittänyt pidättäytyä niiden käytöstä. Tosin vähän huonosti onnistuen.

Keskustelussa ovat nousseet esiin myös presidentit Paasikivi ja Kekkonen. Kummallista kyllä, Paasikivi tuntuu olevan suositumpi auktoriteetti vedottavaksi. Tämä selittyy ehkä sillä, että Paasikivi oli se presidentti, joka hilasi osittain vastentahtoisen Suomen turvaan hetkellä, jolloin Neuvostoliitolla oli kaikki valttikortit. Paasikivi keskittyi takomaan realistista järkeä kansan päähän, kun olimme yksin Neuvostoliiton armoilla. Paasikivi varsinkin ja pitkälti myös Kekkonen pyrkivät luovuttamaan mahdollisimman vähän valtaa itään, kuitenkin pitäen Neuvostoliiton tavalla tai toisella tyytyväisenä. Paasikivihän oli poliittisen elämänsä aika ehtinyt liikahtaa sujuvasti myöntyväisyyshenkisestä tsaarinvallan kannattajasta saksalaisen kuninkaan tekijäksi ja sitten tasavaltalaiseksi diplomaatiksi.

Paasikiven nimeä käytetään jossain puheenvuoroissa minun mielestäni perusteellisen väärin, kun sillä perustellaan Venäjän tahtoon taipumista. Paasikivi oli sitä mieltä sodan jälkeen ja siinä tilanteessa se oli erinomaisen järkevää politiikkaa, kun olimme yksin ja naapurin armoilla. Paasikivi oli kuitenkin realisti, joka  osasi muuttaa mieltään tilanteiden muuttuessa. On mahdotonta sanoa varmasti, mitä Paasikivi nykyisestä tilanteesta ajattelisi. Mutta jos pakko olisi arvailla, niin uskoisin hänen todennäköisemmin kannattavan kokoomuslaisena Nato-jäsenyyttä. Toinen minun mielestäni virheellinen argumentti Venäjän tahtoon taipumiselle on puhua Venäjän tuntemisesta. Ei Venäjän tunteminen tai Venäjä-osaaminen johda automaattisesti Venäjän tahtoon taipumiseen. Pikemminkin päinvastoin.

Historian taakkoja asetellaan myös ammuksiksi propagandakatapultteihin ja niitä singotaan varsinkin Venäjällä kansan niskaan estoitta. Putin (hallintonsa avulla) on nostanut esiin kaksi hurjaa teemaa: etnistämisen ja fasismin vastaisen taistelun. Ihmisten jakaminen syntyperän mukaan eri luokkiin tuli näkyväksi hänen Krim-puheessaan, jossa hän puhui venäjänmaalisten (rosskii) sijaan venäläisistä (ruskii). Näin hän korostaa venäläisten asemaa valittuna kansana, joka puolustautuu rappiolla olevan Euroopan hyökyjä vastaan.

Suomalaisille fasisti-termin käyttö on tullut viime aikoina tutuksi Kremlin informaatiosoturi Johan Bäckmanin käytössä. Mutta nyt näyttää siltä, että venäläisille kerrotaan ihan tosissaan lännen fasistien uhkaavan heitä. Se on todella hirvittävä asia, sillä natseille ei mikään kohtalo ole liian kauhea, sillä itse asiassa he uhkaavat venäläisiä kauhealla kohtalolla.

Tällaisten uhkakuvien maalaamisella ihmisten mieliin on tarkoitus lietsoa pelkoa ja vihaa. Pelko on tarkoitettu meille ja viha venäläisille. Mutta sitä suurempi syy on nyt pitää pää kylmänä, selkä suorassa ja katse kirkkaana. Me olemme osa Euroopan unionia hyvässä ja pahassa ja nyt ollaan todella hyvässä. Me voimme ja saamme pitää kiinni asemastamme itsenäisenä, avoimena ja moniarvoisena yhteiskuntana. Meidän pitää pitää myös kiinni kuvastamme venäläisistä sydämellisinä, sivistyneinä ihmisinä. Kun demonisointi onnistuu, onnistuu Putin pyrkimyksissään, enkä sitä halua hänelle suoda.

Yksi Venäjän informaatiosodan seurauksista on, että se sameuttaa keskustelun. Kun jokin näkökulma on otettu propagandakäyttöön, niin sen esittäminen, aivan muistakin syistä, täysin validina ja totena, keskustelussa iskee tilanteen helposti tukkoon. Ja johtaa jälleen henkilökohtaisuuksiin. Hermokontrolli on nyt äärettömän tärkeää. Julkisessa keskustelussa kannattaa muistaa se, että todennäköisesti se vastaan tiukasti jankkaava tyyppi ei mielipidettään ole muuttamassa, mutta ne yleensä hyvin lukuista silmäparit, jotka keskustelua sivusta seuraavat voivat hyvinkin olla vasta muodostamassa käsitystään asiasta. Siksi pitkämielisyys kannattaa aina.

Olennaista on myös muistaa, että Putinia ei voida käytännössä vaaleilla vaihtaa eli että hän on vähintäänkin autoritäärinen johtaja ja että hänen aatteillaan ei ole käytännössä lainkaan kannatusta ulkomailla. Niiden aatteiden sisäpoliittisuus ja venäläisyyskeskeisyys tekevät niistä niin epärelevantteja kenellekään muulle. Putin ei siis aja mitään muuta asiaa kuin sitä, minkä hän katsoo Venäjän eduksi. Tämän voimapolitiikan taustalla on myös kylmästä sodasta tuttu ajatus nollasummapelistä. Kaikki mitä minä saan, on poissa toiselta ja jos minä en saa, niin yritän ainakin huolehtia, ettei toinenkaan saa. Siksi Putinin politiikka on niin pelottavaa näin naapurista katsottuna.

Pelottavaksi Putinin toiminnan tekee myös se, että tuntuu täysin mahdottomalta arvioida mitä tapahtuu seuraavaksi. Putin tanssittaa tilannetta oman mielensä mukaan. Tai ehkä asiat vain tapahtuvat. Tai todennäköisimmin jotain siltä väliltä. Mutta kun mihinkään hallituksen sanomiseen ei voi luottaa, niin se antaa täyden toimintavapauden Venäjän hallitukselle ja näin sillä on ote tilanteesta koko ajan. Tästä valehtelun synnyttämästä etulyöntiasemasta on Venäjälle lyhyen tähtäimen hyötyä roistovaltion roolissa, mutta pitkällä tähtäimellä se on sille ehdottomasti haitta. Ainakin, jos se taas jossain vaiheessa haluaa toimivaksi osaksi kansainvälistä yhteisöä.

Venäjän määrältään ja laadultaan poikkeuksellisen hurja valehtelu ja häikäilemätön informaatiosota on aiheuttanut myös kummallisen kytkennän keskustelussa. Nyt pyritään kaikkien osapuolten kaikki näkemykset leimaamaan tarkoitukselliseksi, vähintääksi osaksi valheelliseksi propagandaksi. Totta kai kaikki osapuolet esittävät asioita omalta kantiltaan, kaunistelevat, peittelevät, joskus valehtelevatkin. Mutta Venäjän valheiden verkko on omaa luokkaansa.

Osittain tässä "ei uskota ketään" -ajattelussa on kyse myös kylmän sodan perinnöstä. Pyrimme hirveällä hingulla aidosti puolueettomaksi, ulkopuoliseksi valtioksi. Näin eristimme itsemme muista ja tämä eristyneisyys näkyy edelleen. Tämä on osa siitä erityislaatuisuuden tunteesta, joka on tuttu muodossa tai toisessa kaikkialla maailmassa. American exceptionalism lienee se tunnetuin muoto. Meidän erityislaatuisuuden tunteeseemme kuuluvat myös omakuva mahtavana, 1:10-suhteessa pärjäävänä soturikansana ja rauhan tullen viisaana lääkärinä, jolla on tilaisuuden auetessa konstit parantaa maailman haavat. Toki kaikilla näillä käsityksen osasilla on tiettyjä historiallisia perusteita, mutta mikään niistä ei minusta enää erityisen vahvasti leimaa Suomea.

Itse olen ajatellut asian niin, että haluan tukea ukrainalaisia heidän taistelussaan oikeudesta päättää itse kohtalostaan. Pidän Venäjän toimintaa vääränä ja vaikka sille olisi sinällään ymmärrettäviä perusteluja olemassa, eivät ne perustelut tee toiminnasta hyväksyttävää. Uskon myös, että Putin on ainakin periaatteessa valmis jatkamaan aggressioitaan. Siksi minä olen tässä tilanteessa lännen puolella, mutta toivon hartaasti, että jostakin löytyisi tapoja jäähdyttää tilannetta. Pidän toivetta suht turhana, mutta en sitä halua hylätä. Joka tapauksessa minä toimin sen mukaan, että puolustan kaikkien maailman ihmisten oikeutta rauhaan, vapauteen, turvallisuuteen ja mahdollisuuteen elää omana itsenään.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Luettavaa Ukrainan tilanteesta




Taidemaalari Kaj Stenvall otti tilanteeseen kantaa omalla tavallaan.
Putin Narva-joella maaliskuussa 2014, 2014

Öljy kankaalle, 70 x 90 cm.

Venäjän Krimin valtauksessa ja sitä seuranneissa tapahtumissa ilmikäynyt Venäjän voimapoliittinen asenne on kirvoittanut koko kansan miettimään mitä on tapahtunut. Turvallisuuspolitiikka oli vielä muutama viikko sitten harvojen huvia, nyt se on ainakin hetken koko kansan kiinnostuksen kohteena.

Suuret muutokset, kuten tämä, pakottaa ihmiset ajattelemaan omien käsitystensä paikkansapitävyyttä. Osa pitää kiinni näkemyksistään, osa lähtee muuttamaan niitä. Aina löytyy sekä jääräpäisesti vanhasta kiinnipitäviä että niitä, jotka pääsivät sanomaan, perustellusti tai perustelemattomasti, että mitäs minä sanoin.

Kokosin tähän linkkejä jollakin tavalla kiinnostaviin kirjoituksiin, jotka liittyvät Venäjään, Ukrainaan tai käynnissä olevan kriisin vaikutuksiin. Lista on käytännössä hyvin pitkälti Twitterissä ja Facebookissa kuratoitu. Lisätkää kommentteihin lisää mielenkiintoista luettavaa aiheen tiimoilta.

Historiallisia ja muita taustoja

Ukrainan kriisiytymisen taloudellisia taustoja Taloussanomissa.

Krista Taubert kirjoittaa suomettumisesta Timeen


Olli Bäckström bloggaa, kuinka ukrainalaiset päätyivät näin lähelle ja näin olennaiseksi osaksi venäläisyyttä.

Historian professori Timo Vihavainen kuljettaa lukijan läpi historian ja antaa synkän ennustuksen Venäjälle ja Putinille valitun linjan onnistumismahdollisuuksista.

Puolustusministeriön äskettäin eläköitynyt viestintäjohtaja ja Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti Jyrki Iivonen kirjoittaa historiallisista samankaltaisuuksista Adolf Hitlerin ja Vladimir Putinin välillä.

Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian laitoksen julkaisu Venäjän imperiumin paluu, Juntunen, Alpo (2012). Perusteellinen selvitys siitä, mikä nyt on tullut näkyväksi.

Yhdysvallat on kohdellut Venäjää alistavasti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, kirjoittaa sitä romahdusta USAn Moskovan suurlähettiläänä seurannut Jack F. Matlock Jr.

Taloussanomien Jan Hurri avaa Venäjän syitä toimia niin kuin se toimii.


Turvallisuuspoliittinen ja Nato-keskustelu Suomessa

Elisa Kivistö-Orjatsalo bloggaa pyrkimisestä pois Venäjään vaikutuspiiristä

Entinen Kansan Uutisten päätoimittaja, nykyinen HS:n poliittinen toimittaja Yrjö Rautio avaa omaa ajatteluaan, joka on liikahtanut kohti Nato-jäsenyyden kannattamista

Tommi Kangasmaa avaa sotilaallisen liittoutumisen elementtejä.

Jukka Tarkka puuskahtaa omaan tyyliinsä, että joko olisi aika ymmärtää liittyä Natoon.

Kokoomuksen kansanedustaja Sofia Vikman esittää perusteellisen näkemyksensä.

Antti Mustakallio kertoo, miksi USAn toiminta Irakissa ei juuri nyt ole kovin olennainen asia.

Tutkija Tapio Juntunen (TaY) pohdiskelee murroksessa olevaa käsitystämme turvallisuuspoiiittisesta tilanteesta ja keskustelusta.

Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi ja på svenska.

Sotahistorioitsija Jussi Jalonen kirjoittaa pakotteista ja niiden merkityksestä Suomelle.

Keskustan eurovaaliehdokas Mikael Pentikäinen esittää ja perustelee kääntymyksensä myönteiselle Nato-kannalle.

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki pitää Nato-jäsenyyttä tarpeettomana ja huonona ratkaisuna.


Matti Pesu avaa The Ulkopolitistissa kriisin myötä tapahtuneita suomalaisen turpo-keskustelun muutoksia.

Pelko, aivan kuten seksikin, myy ja siksi sitä lietsotaan lööpeissä.

Puuskahdus ja perusteluja blogissa Nato-jäsenyyden puolesta.

Tutkijat Kangaspuro, Patomäki, Forsberg ja Aaltola Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä Ilta-Sanomissa.


Kremlin toimintatavat, motiivit ja tavoitteet

Antti Hämäläinen antaa palaa Suomen Sotilaassa arvioidessaan Putinin toimintatapoja ja lännen kykyä reagoida

Kauppakamarin tj, vahvan turvallisuuspoliittisen taustan omaava Risto EJ Penttilä antaa Putinille vastentahtoista tunnustusta kovaa pelaamisen onnistumisesta.

Kun 13-vuotias venäläinen poika kuulee aikoinaan Terijoen hallituksen muodostamisesta, hän on varma, että sorrettu Suomen kansa kaataa saman tien sortohallituksensa ja toivottaa Puna-armeijan vapauttajanaan tervetulleeksi. Nyt kun tämä poika on yli 90-vuotias arvotettu historioitsija ja kv-politiikan kommentaattori, hän miettii valheen ja venäläisen politiikan kiinteää yhteyttä.

Venäjätutkija (HY) Arto Luukkasen kärjekäs blogi.

Sveitsissä asuva Mihail Šiškin on merkittävimpiä Venäjän nykykirjallisuuden nimiä. Hänen mielestään poliittisen johtajat ovat pettäneet kansansa sekä Ukrainassa että Venäjällä.

Suomessa asuvan venäläiskirjailija Arvi Pertun pitkä FB-päivitys tilanteesta Venäjällä ja vaatimus pysäyttää Putin.

Moskovan Carnegie-keskuksen johtaja Dimitri Trenin analysoi tilannetta tarkkanäköiseen tapaansa. Englanniksi puhuttu ja tekstitetty video, sisältää asiaa, vaikka onkin RT:n (Venäjän valtion mediakonserni) tuotantoa.

Synkkä näkemys Venäjän strategisista tavoitteista Euroopassa.

Ukrainan tapahtumiin on liittynyt ennen näkemättömän voimakas informaatiosota.


Kriisin vaikutukset

Kauppasodasta kirjoittaa Petri Korhonen Taloussanomissa.

Valko-Venäjä ja sen diktaattori Lukashenka ovat ahtaassa raossa Krimin tapahtumien takia.

Miten käy kriisin osapuolille, mietiskelee Risto Volanen sivistyneeseen ja laaja-alaiseen tapaansa.

Heikki Hakala kietoo koskettavasti ja viisaasti yhteen yksityisen ja yleisen pohdinnassaan siitä, mitä nyt oikein pitäisi ajatella Venäjästä ja venäläisistä. Facebook-linkki.

Jarmo Mäkelä havainnoi Suomen asemaa venäläisessä mediassa.

Kansan Uutiset esittelee Yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedmanin näkemyksen tapahtumien tulevasta kulusta.

Jarmo Koponen käy läpi synkkiä näkemyksiä Venäjän kehityksestä.

Putinin vastainen oppositio on olemassa, vaikka ahtaalla.

Älä luota Venäjään, kolumnoi Taloussanomien Anna Mård Lontoosta


Presidentti Putin puhe duumassa

Presidentti Putinin puhe kokonaisuudessaan suomeksi käännettynä.

Ilta-Sanomien Arja Paananen analysoi ansiokkaasti puhetta

HS:n Heikki Aittokosken kommentti puheesta.

HS:n Sami Sillanpään kommentti puheesta.

Washington Postin fact check puheesta.

Kylmäävä havainto siitä, miten puhe sisältää entisestä poikkeavaa ja jyrkkää etnistämistä.


Ihan toisia näkökulmia

Itse luokittelen nämä joko vilpittömässä tai vilpillisessä mielessä syystä tai toisesta ympäröivään todellisuuteen varsin rennolla otteella suhtautuviksi lähteiksi.

RT-televisokanava on Venäjän hallituksen globaali propagandaväline, jonka tehtävänä on palvella hallituksen tavoitteita, ei tehdä uutisia.

Jokke "Keiju" Karjalainen pohtii blogissaan omaa venäläisvastaisuuttaan ja pyytää anteeksi venäläisiltä hänen mielestään hyvin venäläisvastaista ilmapiiriä.

Johan Bäckmanin blogi

Markku Juutinen kirjoittaa Magneettimediassa Venäjän näkökulman olevan hyvin ymmärrettävä ja toiminnan perusteltua.

Janus Putkonen kritisoi Verkkomedia.orgissa kovasanaisesti läntistä mediaa valehtelusta.

Alexander Dugin on ideologi, joka pilkahtelee Venäjän geopoliittisen aggressiivisuuden takana. Johan Bäckmanin mukaan Dugin on julistanut tilanteen Venäjän kevääksi.


Ja vielä jotain aivan muuta

Ottaahan Lehtilehtikin toki tilanteeseen kantaa

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Kohti uutta maailmanjärjestystä


Vladimir Putin on salamasodallaan vienyt kansainvälistä yhteisö kuin litran mittaa. Mitä ilmeisimmin erittäin hyvin suunniteltu operaatio Krimin haltuunotoksi lähti käyntiin todennäköisesti hyvin äkillisesti Janukovitshin hallinnon kaaduttua melkein heti sen tehtyä sopimuksen opposition kanssa. Vaikka Venäjä ei muodollisesti allekirjoittanut sopimusta, se kuitenkin hyväksyi sen ja ehkä jopa piti sitä etujensa kannalta riittävänä.

Mutta kun kaikki kaatui ja Janukovitsh livisti, käynnistettiin pikavauhtia Krimin haltuunotto ja tunnustelut muunkin Ukrainan miehittämiseksi. Toiminta on ollut niin sujuvaa, että sitä oli varmasti suunniteltu, valmisteltu ja harjoiteltu jo pitkään. Hivuttautuminen muodollisesti "itsepuolustusjoukkoina" ja valtava informaatiosota olivat yhdessä menestyksellinen taktiikka. Sota käytiin ilman laukauksia, mutta yhtäkaikki Venäjä sai miehitettyä toisen maan osan. Tästä vielä oppikirjoja kirjoitetaan, sillä niin hyvin kaikki on sujunut.

Länsi ei ole pysynyt perässä Putinin tavassa sotia, jossa liikkeellä on pidetty seurauksia kurissa. Kun muut ovat vielä sulatelleet uusimman liikkeen seurauksia, on Putin tehnyt jo uuden liikkeen. Väillä on laitettu lisää vauhtia, välillä on annettu kuva tilanteen rauhoittumisesta. Totta ja valetta on sekoitettu niin häikäilemättömästi, että Putin on näyttäytynyt varsinaisena valheen ruhtinaana. Tämä on tehokkaamin kuin mikään muu luonut Putinin ympärille pahan auraa. Mutta Putinin demonisointi ei silti ole vastaus yhtään mihinkään tässä prosessissa. Kuten ei venäläisten tai venäläisyyden yleensäkään.

Joka tapauksessa hajanainen länsi on koko ajan pysynyt voimattoman näköisenä tilanteen laidalla. Ensimmäiset pakotteetkin ovat kovin heikkoja ja sekä elinkeinoelämän että politiikan puolelta on kuulunut vinkunaa pakotteita vastaan. Heille ei liene vielä syntynyt ymmärrystä siitä, mistä tässä on pohjimmiltaan kysymys. Vaikka tilanteeseen jotkut suhtautuvat kiivaasti, jopa hysteerisesti, niin itse pidän suurempana ongelmana Suomessa pikemminkin huoletonta ymmärtämättömyyttä. Jos me heikennämme toiminnallamme rajojen loukkaamattomuutta kansainvälisessä politiikassa, niin se jos mikä, on erittäin tyhmää. Tässä tilanteessa vaakalaudalla kun on paljon arvokkaampia asioita kuin raha. Tässä on kysymys siitä juhlapuheiden itsenäisyydestä, rauhasta, turvallisuudesta ja vapaudesta. Kaikesta tästä on kysymys sen takia, että Putinin silovikkihallinto on mitä ilmeisemmin päättänyt luoda uuden maailmanjärjestyksen, jossa Venäjä on taas pelätty ja kunnioitettu suurvalta, joka turvaa etujaan tarvittaessa millä tahansa keinoilla.

Sinällään on hyvin ymmärrettävää, että Venäjän johto on päätynyt tähän ratkaisuun. Näyttää vahvasti siltä, että noudattamalla keskinäisriippuvaisen globalisaation sääntöjä olisi Venäjän kohtalona hiipua kolmannen luokan takapajulaksi. Huolimatta valtavista aineellisista ja henkisistä rikkauksistaan ei Venäjä ole pystynyt sopeutumaan tähän uuteen maailmanaikaan. Sisäistä vakautta on ylläpidetty talouskasvulla ja kun se nyt on hiipunut, on isänmaallinen sota uhkaavia vihollisia vastaan hyvä tapa vakauttaa valtaa ja tukahduttaa oppositiota. Vaikka Neuvostoliiton romahdus oli valtava murros, niin aivan liian moni asia Venäjässä on ennallaan. Siksi Putin ja hänen lähipiirinsä, ketkä siihen ikinä kuuluvatkin, on päättänyt nostaa voimalla ja rytisten äiti Venäjän painoarvon sinne minne se heidän mielestään kuuluu, maailman huipulle.  Nöyryyttäminen on nyt loppu, uhosi Putin tänään puheessaan duumalle. Poissa on se heikko Venäjä, jota kävi monasti sääliksikin. Takaisin on tullut vaativa ja aggressiivinen Venäjä, jonka kanssa pärjäsimme kylmän sodan aikana nöyristelyn ja kavennetun itsenäisyyden avulla.

Yllättävän moni suomalainen on suhtautunut Venäjän toimiin Ukrainassa ymmärtämyksellä. Putinin informaatiosodan armeijat ovat syöttäneet niin lukuisia selitysmalleja maailmalle Venäjän toimista, että jokainen on pystynyt valitsemaan helposti omaan maailmankuvaan sopivan. Onhan sitä paitsi paljon mukavampi uskoa, että tämä on vain jokin alueellinen kahina tuolla kauempana ja kohta bisnekset pyörivät niin kuin ennenkin. Liian moni osaa vakuuttaa itselleen, että ei Putin enää muuta halua, kun tämä Krim nyt hänelle annetaan. Voi hyvinkin tulla seuraava kohta, jossa tuntuu houkuttelevalta antaa pinemmän riesan nimissä Putinille periksi. Ja seuraava. Ja seuraava. Jos Putin menestyy strategiallaan vallata tavalla tai toisella lisää alueita ja maita valtapiiriinsä, ei hänellä ole mitään syytä lopettaa sitä. Taukoja toki tarvitaan, mutta jatkuvan ekspansiivisuuden voi olettaa olevan tämän Putinin opin olennainen piirre.

Me olemme Euroopan unionin jäsenmaa ja se on niin kovin tarpeellista juuri nyt. EU ei anna turvatakuita, mutta ihan taatusti on ikävämpi töniä valtioliiton jäsenvaltiota, ainakin jos sillä valtioliitolla on sisäinen solidaarisuus kunnossa. EU:n antama turvallisuuspoliittinen tuki on meille siis nimenomaan poliittista luonteeltaan. Olemme nytkin voineet nojata EU:n reaktioihin, eikä meidän ole tarvinnut hyppiä itseksemme Venäjän silmille. Tässä rintamassa meidän täytyy tiukasti pysyäkin, se on meidän oma etumme. EU on tällä hetkellä paras ja ainoa turvamme Venäjän painostusta vastaan. Oltiin integraatiosta mitä mieltä hyvänsä, niin tässä asiassa on niin, että mitä vahvempi EU, sitä parempi turva meille.

Eräs tahaton vaikutus Putinin toimilla on ollut se, että Nato on taas erittäin perustellusti olemassa. Afganistanin operaation hiipumisen myötä Naton piti etsiä itsensä uudestaan viimeistään ensi syksyn huippukokouksessa, mutta nyt kaikki on taas selvää. Nato on puolustusliitto, joka turvaa jäsentensä koskemattomuuden. Meilläkin Nato-keskustelu on saanut uutta vauhtia. Vaikka kannat ovatkin syvässä, tuntuu jotain liikettä olevan ilmassa. Itsellänikin on Nato-jäsenyyskanta liikahtamassa Vastustan-kohdasta  En osaa sanoa -kohtaan ja liike voi jatkua vielä eteenpäinkin, riippuen tapahtumien kulusta. Jotkut väittävät Naton oven nyt sulkeutuneen, kun myrsky ravistelee maanosaa. Voi olla. Todennäköisemmin Venäjän aggressiot kuitenkin avaavat eri tavoin Suomen ovea Natoon. Ensinnäkin jäsenyyden kannatus suomalaisten keskuudessa tulee nousemaan. Niin yksinkertaisesti täytyy tapahtua. Vaikkei Nato-jäsenyys sinällään ole paremmaksi juuri muuttunut, niin vaihtoehdot ovat huonontuneet rajusti.

Toisekseen nyt voi olla kustannustehokasta suhteessa Venäjän reaktioon liittyä Natoon, sillä otamme joka tapauksessa osumaa osana EU:ta. Me maksamme hintaa länsileirissä olemisesta, mutta olemme ilman turvatakuita. Toki maksaisimme jäsenhakemuksen myötä kovempaa hintaa, mutta me tuskin olemme kuitenkaan Venäjän pääsuunta nytkään. Kannaksen suurhyökkäys 1944 tyrehtyi, kun Neuvostoliitto siirsi joukkoja Saksan rintamalle vallatakseen Berliinin ennen länsiliittoutuneita. Kaiken tämän todennäköisesti vuosia kestävän uuden maailmanjärjestyksen muotoutumisen keskellä Venäjä tuskin käyttäisi kovin paljon paukkujaan Suomeen.

Voihan toki olla, että suuri epävakaus loppuu nopeastikin, jos Venäjä lähtee sisäisesti romahtamaan. Tämä on nimittäin iso riski Putinille ja Venäjälle. Merkittävä piirre Venäjässä on vielä se, että halllitus ei varmasti vaihdu vaaleissa, vaikka epäsuosio kansalaisten keskuudessa olisikin huomattavaa. Näin venäläisillä itsellään ei juuri ole keinoja pysäyttää hallitustaan. Vaikka Venäjän valtiolla on vain vähän velkaa ja paljon rahavaroja, ei kukaan tiedä, kuinka kauan se voi ottaa nykyvauhtia takkiinsa pörsseissä, valuuttamarkkinoilla ja investoinneissa. Putinin liike on ollut niin nopea ja raju, että taustalla voi olla jokin kätketyksi jäänyt syy ja se syy voi hyvinkin löytyä talouselämän alueelta. On itse asiassa hyvin vaikea kuvitella, mikä saa Putinin luottamaan siihen, että muutenkin kovilla oleva kansantalous kestää ainakaan pitkään tällaista ylimääräistä rasitetta. Mutta sen se ainakin todistaa, että Venäjä on tässä tosissaan ja on laittanut nykymuotoisen olemassaolonsa peliin. Silloin tietää, että tätä peliä pelataan kovaa ja keinoja kaihtamatta.

Joka tapauksessa nyt on alkanut muotoutua kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen seuraaja. Olemme eläneet  vakaassa ja turvallisessa maailmassa sen reilut 20 vuotta, mutta nyt on luvassa turbulenssiä enemmänkin. Nyt on aika pitää yhdessä tiukasti kiinni avoimesta, demokraattisesta ja turvallisesta suomalaisesta yhteiskunnasta moniarvoisessa Euroopassa. Nyt on aika etsiä keinot, joiden avulla voimme pitää päämme pystyssä ja selkämme suorassa tulevaisuudessakin.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Synkkä yksinpuhelu


Olen tähän asti pitänyt Venäjän aggressiota Ukrainaa kohtaan varsin tarkkaan rajattuna ja tavoitteellisena operaationa, jossa pyritään säilyttämään Krimin niemimaan avulla sotilasstrateginen asema Mustallamerellä ja samalla vaikutusvalta maan sisäpolitiikassa, vaikka valta Ukrainassa vaihtuikin. Nyt olen alkanut epäillä, että kyseessä voi olla vielä ikävämpi ja laajempi rähinä. Pelkään sitä sen takia, että luopumalla Ukrainasta, luopuu Putin myös tosiasiassa Euraasian unionista. Enkä ole varma voiko hän tehdä niin.

Euraasin unioni on ollut Putinin hanke, joka kokoaa entisiä Neuvostoliiton alueita taloudelliseeni ja poliittiseen valtioliittoon. Sen tarkoituksena on kilpailla EU:ta, Kiinaa ja USA:ta vastaan. Ilman Ukrainaa tämä slaavilaisuuteen perustuva ytimeltään slaavilainen unioni on sekä alueellisesti, geopoliittisesti, taloudellisesti ja ideologisesti elinkelvoton torso. 

Venäjän varoja on viime viikon aikana siirretty turvaan kymmeniä miljardeja, joukkoja on keskitetty, paralympialaiset ovat loppumassa, väkivaltaisia levottomuuksia lietsottu ja toteutettu ja muu maailma ei ole vielä saanut aikaiseksi oikeita pakotteita. Putin on entisestään kiristänyt otetaan venäläisestä mediakentästä, jotta voisi paremmin kontrolloida kansalaisten mielialoja. Päätöksenteko Kremlissä on keskitetty entistä harvempiin käsiin, antaen paremmat mahdollisuudet toimia nopeasti ja häikäilemättömästi.

Tilanne näyttää pahasti siltä, että Venäjä on valmis hyökkäämään Krimin ulkopuolisellekin Ukrainan alueelle. Tapahtumat vyörähtävät käyntiin todennäköisesti sunnuntaina, kunhan kansanäänestys Krimillä on saatu pidettyä. Ehkä se tapahtumat käynnistävä lavastus (Mainila, Gleiwitz) voi jopa liittyä vaaleihin. Paikalle on kyörätty "puolueettomia vaalitarkkalijoita", kuten Johan Bäckman ja näistä saadaan varmasti hyviä todistajia fasistien aggressiolle.

Jos, kuten epäilen, Kremlin toiminnan takana on ideologinen motivaatio, selittää se paljon. Itselläni on lähes koko kriisin ajan ollut olo, että jotain kuvasta puuttuu, jokin tekijä on piilossa. Meillä taloudellisen ajattelun läpitunkemassa lännessä on helppo unohtaa, että päätöksiä voidaan tehdä vastoin taloudellista järkeä vain sen takia, että sen kokee syvästi olevan oikein. Täällä on totuttu siihen, että raha sanoo viimeisen sanan.

Venäjä on valtiontaloudellisesti varsin vakaassa tilassa, velkaa on vain hyvin vähän ja raha katsotaan hyväksyttäväksi tappioksi taistelussa isänmaan puolesta. Oligarkit saavat luvan ottaa takkiinsa Venäjän puolesta ja sitä heiltä odotetaankin. Autoritäärinen yhteiskunta pitää kansalaisia kurissa, vaikka hekin joutuisivat sodan syttyessä, ja ehkä muutenkin, kärsimään henkilökohtaisessa taloudessaan hallituksen kovaotteisesta politiikasta.

Ilman muuta on myös selvää, että Putin voi kaatua tähän selkkaukseen ja koko Venäjä voi syöksyä hänen mukanaan taloudelliseen romahdukseen. Joka tapauksessa Venäjän painoarvo keskinäisriippuvaisessa maailmassa ja sen prosesseissa on jo nyt kärsinyt pahasti. Kansainväliset järjestöt, viisumivapaus EU:n kanssa, G-maiden huippukokoukset ja moni muu asia on Venäjän suhteen jo eri tilanteessa kuin muutama viikko sitten.

Venäjä toteuttaa vanhanaikaista voimapolitiikka, koska sillä se kokee pärjäävänsä. Venäjä haluaa olla iso ja arvostettu, mutta voimassaolevilla säännöillä se ei sitä pysty olemaan. Niinpä se pyrkii palauttamaan säännöt kylmän sodan aikaan. Aivan kuten se luokan iso, puolilukutaidoton kiusaajakorsto lyö, koska kokee niin saavansa arvostusta vertaisiltaan koulussa. 

Sotahan Ukrainassa on itse asiassa käynnissä jo, siinä vain ei ole käytetty aseita tai muita sotaan perinteisesti liitettyjä asioita. Mutta väkivaltaa on riittänyt medioissa, taloudessa, kauppasuhteissa, tietoverkoissa ja muissakin ympäristöissä, joissa nykyajan konflikteja käydään. Venäjän valtion silmitön valehtelu on yksi syy, miksi aavistelen pahaa. Jos ulkoministeri Lavrovin kaltainen arvostettu hahmo laitetaan pokkana latelemaan ilmiselviä valheita kansainväliselle yhteisölle, niin aika pitkälle ollaan muutenkin valmiita menemään. Noin isojen valheiden jälkeen uskottavuutta on jäljellä kovin vähän. 

Ukraina ja Venäjä sopivat 1994, että Ukraina luovuttaa alueellaan olevat ydinaseet Venäjälle, joka sitoutuu vastavuoroisesti kunnioittamaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta. Tämän ns. Budapestin muistion allekirjoittivat maidensa puolesta myös presidentti Bill Clinton ja pääministeri John Major. Näin USA ja Iso-Britannia takasivat maidensa puolesta Ukrainan rajat. Periaatteeessa niiden pitäisi nyt ryhtyä vastatoimiin Venäjää kohtaan tämän sitoumuksensa takia. Jos Venäjä hyökkää asevoimin Ukrainaan, niin vastatoimet voivat olla myös asevoimien käyttöä. Tuskin kuitenkaan, mutta se mahdollisuus on kansainvälisen lain mukaan siis olemassa.

Suomessa tilanteen kärjistyminen jopa sodaksi asti tarkoittaa sitä, että se aita, jolla ulko- ja turvallisuuspoliittisesti istumme, horjuu ja saattaa jopa kokonaan kaatua.  Vaikka tästä nyt selvittäisiinkin ehjin nahoin, ilman sotaa, eteenpäin, on Suomessa vakava paikka oikeasti miettiä mitä tehdä. Jos Venäjä aikoo edelleen, paitsi käytännöllisistä, myös ideologista vahvistaa otettaan lähiympäristöstä, niin se muuttaa myös Suomen tilannetta. Juuri nyt uhkaa ei ole, mutta minun mielestäni uhka muuttuu kovin mahdolliseksi. Meillä pitää olla selvä suunnitelma ja linja siitä miten säilytämme turvallisuutemme ja itsenäisyytemme, jos tilanne on muuttunut tällaiseksi

Meillä on siis ensi viikolla ehkä sota Euroopassa. Voi luoja, että toivon olevani tässä asiassa perusteellisen väärässä.


maanantai 10. maaliskuuta 2014

Pohjoismaisen puolustusyhteistyön rajoista



Osallistuin perjantaina vuosittaiseen Winter Afternoon -seminaariin Hanasaaren kulttuurikeskuksessa. Tämän vuoden aiheeksi oli valikoitunut Pohjoismainen puolustusyhteistyö ja sen rajat. Kuten tilaisuutta puheenjohtanut Jan-Erik Enestam sanoi, niin aihe oli ajankohtaisempi kuin he olivatkaan siitä päättäessään ajatelleet.

Henkilökohtaisesti tapahtuma oli merkittävä, sillä pääsin ensimmisen kerran omakohtaisesti haistelemaan turvallisuuspoliittisen keskustelun ilmapiiriä. Hienoa oli myös tavata Twitteristä "tuttuja" ihmisiä nokakkain. Koin kutsun ylipäätään tunnustuksena blogilleni. Kutsun takana lienee ajatus siitä, että meillä Suomessakin voisi olla turvallisuuspoliittista keskustelua laajentamassa joukko blogeja. Ruotsissa turpo-bloggarit, försvarsbloggare, ovat merkittävässä roolissa. Jospa meilläkin Ukrainan tapahtumien nostama kiinnostus aiheeseen synnyttäisi lisää blogeja.

Ukrainan tapahtumat olivat esillä kaikissa puneenvuoroissa suoraan tai välillisesti. Kaikki ministerit esittivät tuomion Venäjän toiminnasta ja vaativat Ukrainan suvereniteetin kunnioittamista ja rauhanomaiseen ratkaisun pyrkimistä. Ruotsin puolustusministeri Karin Enström kuvasi, miten Ruotsissa oli päätetty lykätä turvallisuuspoliittisen selvityksen julkaisua puolellatoista kuukaudella, jotta siinä voidaan ottaa huomioon Ukrainan tapahtumien vaikutukset. Viron puolustusministeriön alivaltiosihteeri Sven Sakkov oli Baltian maiden edustajien tapaan niin suorapuheinen, että hirvitti. Hän mm. sanoi, että jos hän olisi suomalainen, niin hän ihmettelisi, että pitäisikö olla Krimin miehityksestä esitettyjen perustelujen takia huolissaan Suomen pienen venäläisvähemmistön olemassaolon takia. Sen jälkeen hän esitti liittoumisen matematiikkaa, jossa Baltian maat yhdessä ovat noin Ruotsi, Baltian maat ja pohjoismaat yhdessä noin Puola, kaikki edellä mainitut yhteensä noin Saksa ja ihan kaikki mainitut pohjoisen Euuropaan maat yhdessä vastaavat hänen mukaansa suurinpiirtein yhtä Venäjää. Lopuksi hän ei pelkästään toivottanut tervetulleeksi, vaan suorastaan kehotti suomalaisia ja ruotsalaisia liittymään Natoon.

Lopun kommenteissa tähän Ukraina-aiheeseen palasi itsensä nimenomaan SDP:n varapuheenjohtajana esitellyt Eero Vainio, joka esitti kantanaan, ja esittelynsä takia myös puolueensa kantana, että Suomen kannalta Ukrainan tapahtumat eivät ole muuttaneet oikeastaan mitään. Tässä hänen näkemyksensä poikkesi merkittävästi muuten tilaisuudessa esitetyistä kannoista ja vähintään kohotti muutamia kulmakarvoja, varsinkin suomalaisten turvallisuuspolitiikan ammattilaisten keskuudessa. Baltian maihin päin kannanotto oli tuossa tilaisuudessa noin esitettynä melkeinpä avokämmen-luokkaa.

Vainion mielestä Suomi voi jatkaa kuten tähänkin asti, vaalien erityissuhdetta suureen naapuriinsa. Toki Vainion kommentin voi myös nähdä vastauksena suhteelliseen runsaslukuisiin ehdotuksiin ja kysymyksiin Suomen mahdollisesta sotilaallisesta liittoumisesta, jota perusteltiin nimenomaan Ukrainan tapahtumien aiheuttamilla/paljastamilla muutoksilla. Paikalla oli 28 suurlähettilästä ja runsaasti muuta diplomaattikuntaa, niin saivatpahan hekin jotain vähän yllättävämpää sisältöä raporttiinsa poliittisista mielialoista Suomessa liittyen Ukrainan tapahtumiin. Itse ajattelin tästä, että kun puhutaan sisäpolitiikan jyrkkyydellä ulkopolitiikka diplomaattisessa ympäristössä, oli sävyvalinta Vainiolta väärä.

Puolustusministeri Carl Haglund avasi varsinaisesti tilaisuuden ja puhui Nordefcon perusteista ja merkityksestä. Hänen mukaansa viitisen vuotta sitten vapaaehtoisesti aloitettu toiminta on muuttunut oikeastaan välttämättömyydeksi tiukentuneen talouden takia. Kalustopuolella kun on saatavissa säästäjä. Haglundin mukaan yhteistyö toimii ja on tuloksellista, koska siihen uskotaan sekä päättävällä että suorittavalla tasolla. Hänen mukanansa yhteistyön rajoista tuntuvat puhuvan usein epäilijät, tekijät keskittyvät mahdollisuuksiin tapaamisissaan. Kaikki hankkeet Nordefcon sisällähän eivät ole onnistuneet ja Haglund painotti miten tärkeää on ollut käydä läpi epäonnistumiset ja niiden syyt.

Haglund kehuu myös Nordefcon kykyä kehittyä ja muuntua tarpeen mukaan. Lopuksi hän heittää ilmaan ajatuksen, jota pyytää arvioimaan siinä hengessä, että niin paljon on muuttunut niin nopeasti muutenkin viimeisten vuosikymmenten aikana: entäpä jos koko pohjola olisi sekä EU:n että Naton jäseniä? Ei Haglund tällaisia puhuisi, jos hän tietäisi Naton oven sulkeutuneen Suomelta. Toinen puoli kysymystä oli Norjalle suunnattu kehotus tulla öljymiljardeineen mukaan talousyhteisöön.

Toisena estradille, tai siis puhujapönttoon, noussut Ruotsin puolustusministeri Karin Enström (Maltillinen kokoomus) ymmärtää monia muita omakohtaisemmin Suomen ja Ruotsin puolustuyhteistyön osia. Hän on koulutukseltaan ammattiupseeri, arvoltaan kapteeni, ja nimenomaan rannikkopuolustuksen puolella. Suomen ja Ruotsin joukot harjoittelevat sillä puolella paljon yhdessä ja hänellä on varmasti poikkeuksellisen tarkka ymmärrys siitä, mitä se vaatii. Hän korostikin sitä, että puolustuksen kaltaisessa arassa aiheessa luottamus on kaikkein tärkeintä.

Enström nosti voimakkaasti esiin sotilaallisen yhteistyön annin osaamisen kehittymiselle. Ruotsin puolustusvoimauudistushan tähtäsi nimenomaan kansainvälisiin tehtäviin kykeneviin joukkoihin. Enström kehui niin Nordefcon kuin NRF:n suomaa kykyä joukoille toimia nopeasti ja erilaisissa ympäristöissä. Nato-jäsenyydestä Enström puhui hänelle ja puolueelleen mieluisana vaihtoehtona, mutta hänen mukaansa niin kauan kuin Ruotsin demarit vastustavat sitä, ei jäsenyyttä ole järkeä ottaa esiin.

Kansanedustaja ja UaV:n varapj Pertti Salolainen (kok) nousi myöhemmin tilaisuudessa ylös ja muotoili minkälie freudilaisen lipsahduksen takia kysymyksensä niin, että "kuinka pitkälle te olette Suomen kanssa valmiit menemään?" Tämä ei jäänyt myöskään yleisöltä huomaamatta ja osasta se oli hauskaa ja osasta vaivaannuttavaa.

Kolmantena puhumaan nousi Norjan puolustusministeri Ine Eriksen Søreide (Høyre). Hän oli tavallaan kolmas pyörä Suomen ja Ruotsin lähentymisen takia, mutta tilanne ei näyttänyt häntä häiritsevän. Ylipäätään puolustusministerit näyttivät vilpittömästi viihtyvän toistensa seurassa ja ennen kaikkea luottavan toisiinsa. Yhteinen visio ei näytä olevan pelkkä hallinnollinen paperi. Nordefco ei jää kiinni ainakaan henkilökemioista ministeritasolla. Søreide vitsailikin maidemme ulkoministerien olevan kateellisia sujuvasta ja tuloksellisesta yhteistyöstä.

Søreidellä on tyttömäistä, indiepopparin pehmeää karismaa, joka ei kuitenkaan estä häntä puhumasta hyvin uskottavasti turvallisuuspolitiikkaa. Søreide korostikin useaan otteeseen sitä, että Nordefco ei ole sotilasliitto ja kaikki siihen ulottava toiminta, kuten ýhteinen puolustussuunnittelu on Nato-jäsenille mahdotonta. Sitovuus olisikin Norjan kohdalla Nato-maana mahdotonta, sillä näin se tarjoaisi epäsuorat turvatakuut Yhdysvalloilta liittolaisilleen. Mikä tietysti voi olla jossakin tilanteessa myös käyttökelpoinen, joskin äärimmäisen heikko naamio Ruotsin ja/tai Suomen sotilaalliselle liittoutumiselle. Korostaessaan Nordefcon eri kokoonpanojen mahdollisuutta, Søreide tuntui epäsuorasti nyökkäävän hyväksyvästi Suomen ja Ruotsin syvenevälle puolustusyhteistyölle.

Puolustusministerien jälkeen seurasi kolmen kommentaattorin lyhyet puheenvuorot. Viron Sakkov oli tosiaan suorasanainen ja korosti voimakkaasti, että Ukrainan tapahtumilla pitää olla seurauksia Venäjälle. Tämä kanta on hyvin ymmärrettävä, sillä Baltian maat ja lienee juuri Viro seuraavana vuorossa, jos Venäjä päättää jatkaa aggressioitaan naapureitaan kohtaan. Suunnitelmat pienemmistä ja isommista provokaatioista lienee tehty, mutta toistaiseksi tilanne on kiivaan propagandanteon tasolla Viron itäisissä, venäläisenemmistöisissä osissa.

Seuraavana Charly Salonius-Pasternak on noussut Ruotsin epäonnistuneesta puolustusvoimauudistuksesta käydyn kiivaan keskustelun ja Ukrainan tapahtumien myötä valtakunnan johtavaksi turpopoppariksi. Median (ja yleisön) suosion syinä ovat miellyttävä esiintyminen, ymmärrettävä kieli ja riittävän rapsakat mielipiteet. Kommentaattorit tiedemaailmasta kun tapaavat turhan usein joko mutista toisaaltatoisaalta (risu)partaansa tai kiiluvin silmin julistaa älynsä kirkkaudessa kylpevää ehdotonta totuutta. Noin vähän kärjistetysti sanottuna.

Salonius-Pasternak nauratti yleisöä kertomalla, että suomalaisten keskuudessa voi pohjoismaista puolustusyhteistyötä (positiiviesti suhtautuu 94%) suositumpaa olla vain ilmainen viina. Hän korosti sen tärkeyttä, että Nordefcosta on kerrottava jatkuvasti ulospäin, kuvattava, mitä se käytännössä on. Hän korosti nimenomaan sitä, että yhteentoimivat joukot ovat osa uskottavaa puolustusta ulospäin. Näin esimerkiksi suomalais-ruotsalaisten joukkojen yhteistoiminta on otettava analyyseissä huomioon, vaikkei siitä mitään varsinaista kriisejä ja konflikteja koskevaa sopimusta olekaan. Pisimmällä puolustusyhteistyössä ilmavoimien ja rannikkopuolustuksen puolella. Salonius-Pasternak vastasi seminaarin otsikkokysmykseen yhteistyön rajoista, että poliitikkojen pitää päättää niistä ja tarpeen tullen siirtää niitä.

Lopuksi Salonius-Pasternak kehotti maita avamaan toisilleen puolustussuunnittelunsa, sillä vain sitä kautta voidaan saada syvää vaikuttavuutta puolustusyhteistyöhön. Norjan puolustusministeri Ine Eriksen Søreide tämän yhteistyön muodon maansa kanssa tyrmäsikin, koska se on Norjalle vain Natoon kuuluva asia. Ruotsin puolustusmoinisteri Karin Enström vastasi tähän myöhemmin korostamalla varovaisesti tällaisten ydinasioiden vaatimaa aikaa ja pieniä askelia. Ei siis tyrmännyt muttei, varsinkaan näin vaalivuonna, ottanut myönteistäkään kantaa.

Viimeisenä kommentaattorina oli transatlanttiseen turvallisuuteen erikoistunut tutkija Magnus Christiansson Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulusta. Hän tiivisti näkemyksensä Suomen ja Ruotsin tilanteesta yhteen peruskysymykseen: kumman suurvallan kanssa tehdään turvallisuusyhteistyötä? Christiansson kaipasi poliitikoilta enemmän rohkeutta ja tahtoa myös Nordefcon ohjaamisessa ja kehittämisessä.

Lopun panelikeskustelun olennaisimmat (tai ainakin mieleen jääneet asiat) sirottelin tuonne väleihin. Seminaarin päälle oli tarjolla viiniä, vichyä ja cocktai-paloja. Itse olisi kiivaan twiittauksen päälle mielelläni oluen nauttinut. Minun ja James Mashirin takakulmasta tykitettyjä twiittejä voi lukea #nordefco-hashtagin avulla.

Hanasaaresta matkani kulki keskustaan, jossa eräässä anniskeluravintolassa käytiin hyvässä seurassa läpi turvallisuuspolitiikan ja kansainvälisen politiikan asioita muutaman tunnin ajan. Päätimme myös vastaavien #turpo&tuoppi -tapahtumien olevan tarpeellisia tulevaisuudessakin.

Nordefcon tuore vuosiraportti 2013

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Halla-ahon Venäjä-kysymyksestä


Kansanedustaja Jussi Halla-aho (PS) on erittäin älykäs ihminen. Hän on noussut kansanedustajuuteen ja asemaansa Mestarina nuivien keskuudessa nimenomaan älynlahjojensa avulla. Hänen retoriikkansa on taitavaa, usein jopa manipulatiivista. Hän yhdistää taitavasti vihjailua, tarkkaan valikoituja tutkimustuloksia, faktatietoina esittämiään johtopäätöksiä ja lain rajoilla taiteilevia määrittelyjä eri ulkomaalaisryhmistä.

Poliitikkona Halla-aho elää vastakkainasettelusta. Omat rakastavat ja kunnioittavat kiihkeästi, vastustajat vihaavat yhtälaisella kiihkeydellä. Hän on tietoisesti valinnut riidankylväjän roolin politiikan tekonsa välineeksi. Niin saa tehdä.

Nyt kansanedustaja Halla-aho on tehnyt kirjallisen kysymyksen hallituksen vastattavaksi, liittyen Ukrainan tapahtumiin. Kysymys on hillitympää Halla-ahoa, mutta läsnä ovat silti hänen tutut toimintapansa. Kysymys on tutun oloinen yhdistelmä tarkkanäköistä, mutta tarkoitushakuista analyysiä ja kärjistämistä.

"Katsooko hallitus, että merkittävien venäläisten intressien muodostuminen Suomeen, yhdistettynä Venäjän ulkopoliittiseen doktriiniin, Suomen sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, kansallisen puolustuskyvyn heikentymiseen ja Suomen venäläisväestön kohtelua koskevaan propagandaan venäläisessä mediassa, luo näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa uhkakuvia ja antaa aihetta harkita esimerkiksi ulkomaalaisten kiinteistökauppoja koskevaa lainsäädäntöä, Suomen turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tai puolustusvoimien rahoitusta uudelleen?"

Ulkopolitiikan kieleen liittyy usein tiettyä pehmeyttä, joka on peräisin diplomatiasta. Puhumalla asioista kautta rantain tai peiteilmauksin, voidaan keskustella provosoimatta tai loukkaamatta suoranaisesti ketään. Meillä on tällaisesta puheesta pitkät perinteet suomettumisen ajoilta. Kansanedustaja Halla-aho on omalta osaltaan tämän peitteisen kielen perinteen vaalija, mutta hän käyttää peitteisen kielen keinoja päinvastaiseen, provokaatioon ja loukkaamiseen.

Kansansedustaja Jussi Niinistö (PS) puolustusvaliokunnan pj, on ollut tähän mennessä Perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan pääasiallinen äänitorvi. Hönen kannanottonsa ovatkin Krimin tilanteen myötä olleet selkeitä ja olennaisiin asioihin keskittyviä. Huomionarvoista on sekä kannanottojen olemassaolo että niiden selkeys. Kovin harva poliitikko kun on halunnut sanoa asiasta mitään ja ei juuri kukaan selkeästi.

Ulkoasiainvaliokunnan pj Timo Soinikaan ei ole sanonut Krimin tapahtumista mitään, sillä hänen on ilmoitettu olleen viikonlopusta lähtien viikon sairauslomalla kipeän nilkan takia. Itse arvioisin, että tällaisessa kriisissä valtakunnan ulkopolitiikan kolmospaikalla olevan olisi syytä hoitaa tehtäviään, vaikka sitten kyynärsauvojen avulla.

Mutta joka tapauksessa kansanedustaja Halla-aho on nyt kaapannut itselleen ja omiin nimiinsä äärettömän tärkeän keskusteluaiheen eduskunnassa. Nyt on muiden kansanedustajien hankalampi tehdä vastaavan sisältöisiä kysymyksiä hallituksen vastattavaksi, sillä se vaikuttaisi naurettavalta.

Aivan kuten äärioikeistolainen Svoboda-puolue on yrittänyt kaapata Ukrainan kansan tyytymättömyydestä noussutta vallankumousta itselleen, yrittää nyt kansanedustaja Halla-aho ja ehkä myös hänen puolueensa kaapata suomalaisten huolta tilanteesta omaan pussiinsa. Keskustelun tulkinta niin koti- kuin ulkomaillakin saa väistämättä eri sävyjä, kun se pohjaa äärioikeistolaiseksi miellettyyn ja kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta tuomitusn kansanedustajan kysymykseen. Tätä muutenkin vaikeaa, mutta erinomaisen tärkeää keskustelua on riittävän hankala käydä ilman tällaisia ulottuvuuksia.

Kansanedustaja Halla-aholla oli tietysti täysi oikeus tehdä kysymyksensä. Älykkäänä ihmisenä kansanedustaja Halla-aho tietää kuitenkin asian eri ulottuvuudet. Jos hän oikeasti haluaisi edistää tätä keskustelua, hän tietää, että riidankylväjän pitää silloin pysyä taustalla. Minun mielestäni hän on asettanut tässä oman etunsa isänmaan edun edelle. Sellainen ei sovi minusta sen enempää kansanedustajalle kuin europarlamentaarikollekaan.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Mitä nyt Suomi?


Kriisi on vielä päällä, mutta juuri nyt näyttäisi, että tilanne on kääntynyt rauhallisempaan suuntaan. Paljon pitää toki vielä ponnistella, että asiat saataisiin rauhoittumaan, jonka jälkeen alkaa monenmoinen jälleenrakennus: Ukrainan valtion, Venäjän ja lännen suhteiden, Venäjän talouden ja Venäjän naapurimaiden luottamuksen isoon naapuriinsa. Saa nähdä, miten näissä onnistutaan.

Joka tapauksessa tämä kriisi on osoittanut, että me Suomessa emme ole ainakaan julkisessa keskustelussa olleet kartalla asemastamme. Viranomaispuolella toki paremmin. Siksi nyt on pystyttävä huokaisemaan, rauhoittumaan ja sen jälkeen työstämään yhdessä sitä, mitä ja keitä me olemme, mihin kuulumme ja miten pyrimme varmistamaan haluamamme turvallisen aseman tässä maailmassa. Vaikka pieniä maita viedään näissä kuvioissa helposti kuin litran mittaa, niin hyvin valmistautuneella on paremmat mahdollisuudet onnistua pyrkimyksissään.

Ukrainan tapahtumat ovat osoittaneet Venäjän suurvaltapyrkimysten keinovalikoiman olevan entisellään. Tästä on laajalti yllätytty, eri syistä. Tässä keskinäisriippuvaisessa, talousvetoisessa maailmassa konflikti kun sattuu jokaiseen ja kaikkien tilanne paranee vakauden myötä, oli lopputulos lähes mikä hyvänsä. Kun kauppa käy, markkinat ovat tyytyväisiä. Maanantaiaamuna markkinat odotetusti arvioivat Putinin operaation järkevyyden omalta kannaltaan hyvin heikoksi. Eri arvioiden mukaan kymmeniä, ehkä jopa sata miljardia hävisi yhdessä päivässä yritysten arvosta Venäjällä. Ja samoja asioita tapahtui myös muualla, mm. Suomessa Venäjään panostaneiden yritysten osakkeiden hinta laski merkittävästi.

Yksi hysterian muoto on leimata Venäjän toiminta järjettömäksi. Tosin sitä kuvaa on saattanut olla Venäjä itsekin lietsomassa. Kyllä siellä toiminnan takana on jokin suunnitelma ja tavoitteet. Toki yksittäiset toimet voivat ollakin ihan oikeasti järjettömiä, mutta ne ovat todennäköisesti sodan sumussa tehtyjä virheitä. Se, miksi Venäjän kannattaa lietsoa kuvaa holtittomuudestaan, on perin inhmilillinen: hullua myötäillään. Jokainen tietää, että ravintolassa rähinäviinaa juoneelle ei kannata pitää tapakasvatusluentoa, vaan yrittää myötäilemällä päästä livahtamaan karkuun. Geopolitiikka vaan ei anna pakotietä. Mutta äärettömän olennaista olisi sitli yrittää löytää selitykset ja motiivit Venäjän toiminnalle. Ilman tätä ymmärrystä olemme syvästi hukassa. Vaikka kuinka pitäisimme Venäjän tekoja väärinä, ei se saa haitata kylmän viileää selvitystyötä.

Julkisessa keskustelussa on ollut havaittavissa myös suomettumisen tympeitä tuulahduksia. Joidenkin reaktio tapahtumiin on ollut suoraan kuin 70-luvulta, fatalistisen oloista Venäjän toiminnan hyväksymistä. Toki varsinkin sosiaalisessa mediassa on ollut myös vastakkaisia näkemyksiä, joissa on vedetty suora linja Hitlerin ja Putinin välille, tulkiten, että nyt on 1938 ja Hitler/Putin olisi vielä pysäytettävissä päättäväisellä toiminnalla. Joka tapauksessa hysteriaa on nyt vältettävä, suuntaan ja toiseen. Tunnekuohu sopii harvinaisen huonosti turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Ainakin näin pienessä maassa järjen on pysyttävä tiukasti kädessä. Mutta josko määrä loisi myös ajan kanssa laatua eli keskustelun tasokin kohoaisi sitä käydessä.

Noin periaatetasolla nämä tapahtumat kertoivat jälleen sitä tuttua tarinaa, että epädemokraattiset hallitukset ovat alttiimpia toimimaan väkivaltaisesti ja kansainvälisen lain vastaisesti sekä sisäisissä että ulkoisissa suhteissaan. Toki poikkeuksiakin on, kuten George W. Bushin hallinto osoitti. Mitä toimivampi kansalaisyhteiskunta ja oikeusvaltio Venäjä on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä me ja muut sen naapurit olemme turvassa. Siksi meillekin on tärkeää, että Venäjä löytäisi keinoja uudistua.

Uudistukset Venäjällä eivät onnistu hallinnon alla. Hallinnon on vaihduttava, että tarpeelliset muutokset toteutuisivat. Kansalaisten vaaliuurnilla tai kaduilla synnyttämä muutos tuntuu epätodennäköiseltä. Todennäköisempää on jonkinlainen palatsivallankumous tai silovikkikeikaus. Jos uudistukset jättää liian pitkälle, käy niinkuin Gorbatshoville perestroikan kanssa. Kun antaa vähän tilaa uudistua, pullon henki pääsee valloilleen ja kaataa koko systeemin. Sitä Putinin hallintokin varmasti jo pelkää. Siihen meidänkin on varauduttava, vaikka 90-luvulta lienee siihen jo hyvät pohjat olemassa.

Meille olennaista on myös seurata, miten tilanne kehittyy Ruotsissa. Maassa on epäonnistuneen puolustusvoimauudistuksen takia syvä epäluottamus omaan sotilaalliseen kykyyn ja tässä kohtaa sellainen voi johtaa panikointiin. Ukrainan tapahtumat värittävät nyt varmasti myös Pohjoismaiden sotilaallista yhteistyötä. Sen rajoja pohditaan tulevana perjantaina Suomen, Ruotsin ja Norjan puolustusministerien voimin Winter Afternoon -seminaarissa. Olen paikalla ja raportoin sieltä.

Asevelvollisuuteen liittyvä, Ohi on -aloitteen käynnistämä, asevelvollisuuskeskustelu kuoli viimeistään tähän, joka on sääli. Nyt pitäisi enemmän kuin koskaan miettiä, että miten kansalaisten perustuslakiin kirjattu maanpuolustusvelvollisuus vastaisi mahdollisimman hyvin nykyaikaa. Ukrainan kriisi sisältää paljon elementtejä, joista meidän tulee ottaa oppia. Enkä kyllä yhtään epäile, etteikö tietoa kahmittaisi juuri nyt kaksin käsin ja sitä laitettaisi pikaisesti myös analyysiin ja käytännön toimintasuunnitelmiksi.

Kansalaiset on valmennettava kohtaamaan kriisin sattuessa huumaava määrä tahallista ja tahatonta disinformaatiota. Kansalaiset on myös valmennettava kestämään tietotyhjiötä, sillä esim. sähkönjakelun vähänkin pidempi katkeaminen loisi sellaisen. Ukrainan kriisi on taas väkevästi näyttänyt sen, miten maailman mahtavatkin voivat valehdella silmää räpäyttämättä omien etujensa takia. Sitä vaan haluaisi ajatella, että mitä suurempi johtaja, sitä suuremmat hyveet. Käänteisesti meillä pitää olla luottamus omiin viranomaisiimme ja heidän viestintäänsä. Tämä vaatimus tarkoittaa sitä, että viranomaislla pitää olla osaamista, keinoja ja resursseja viestintään. Viestintä on sitä pahamaineista hallintoa, jota on supistettu olemattomiin talusvaikeuksien vuoksi. Siinä olisi kansalaisille taas tehtävä maanpuolustuksen osana. 

Ukrainan tapahtumat ovat herättäneet monen mielenkiinnon turvallisuuspolitiikkaa kohtaan. Vakaassa maailmassa ulko- ja turvallisuuspolitiikka vaikuttaa helposti neppailulta termeillä ja lyhenteillä, mutta nyt kun rytisee, jokainen ymmärtää sen keskeisen merkityksen. Nyt olisikin tartuttava tilaisuuteen ja hyödynnettävä mielenkiinto. Puheita, tilaisuuksia, kolumneja, kirjoja, televisio-ohjelmia, keskusteluympäristöjä ja muita mahdoillistavia välineitä nyt liikkeelle rohkeasti. Lisää tietoa, lisää vaihtoehtoja, lisää argumentteja, lisää keskustelua. Tuloksena väkisinkin parempia päätöksiä.

Ei pidä pelätä, että ilmoille tulvahtaa tolkuttomiakin näkemyksiä, kyllä se prosessi sitten hieroo esiin ne toimivimmat ajatukset. Kekkosta on kiittäminen paljosta, mutta avointa keskusteluilmapiiriä hän kohteli niin kaltoin, että vieläkin monia ahdistaa puhua turvallisuuspolitiikkaa. Mutta nyt on sen aika. Suomen on valittava suuntansa ja sen valinnan pitää olla suomalaisten miettimä ja tekemä.

PS Ainoa asia joka olisi ulko- ja turvallisuuspoliittisesti tyhmempää kuin antaa nyt ydinvoimalalupa Rosatomille, olisi sen sanominen ääneen, ettei lupa heltiä ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä.

Vieraskynä: Oikeassa vaiko onnellisena?



Olen jo jonkin aikaa ajatellut haluavani julkaista vieraskynä-kirjoituksia blogissani ja parille olen tästä jo ehdotuksen tehnytkin. Ensimmäinen vieraskynä tulee kuitenkin perheen sisältä, kun vaimoni, YTT Tiina Sotkasiira esittää näkemyksensä Ukrainan tapahtumien nostamasta keskustelusta.

Jos ketä kiinnostaa kirjoittaa vieraskynää tänne, niin yhteystiedot löytyvät tuosta oikealta. Samanmielisyyttä bloginpiotäjän kanssa ei edellytetä, mutta suopeaa asennetta ja huolellista perustelua näkemyksille kyllä.

Rysky


En ole ulko- tahi turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Sen sijaan olen parin vuosikymmenen ajan tehnyt yhteistyötä Venäjältä ja muista entisistä Neuvostotasavalloista tulevien kansalaistoimijoiden kanssa. Lisäksi olen viimeiset kymmenen vuotta tutkinut Venäjän kansallisuuspolitiikkaa ja sitä, miten Venäjällä suhtaudutaan Pohjois-Kaukasian alueelta tuleviin maan kansalaisiin. Näiden kokemusten myötä olen oppinut, että Venäjän hallinnon kanssa toimintaan liittyy yksi kohtalon kysymys: Haluatko olla oikeassa vai onnellinen?

Yhä useampi venäläinen on viime vuosina valinnut oikeassa olemisen. Oman näkökannan puolustamisen siitä huolimatta, että se on jotain muuta kuin yleinen mielipide tai maan johtajien kanta. He ovat myös kantaneet tästä aiheutuneet seuraukset. Jos toimija, jolla on merkitystä, nousee julkisesti johtajia vastaan, voivat seuraukset olla kovat. Näitä tapauksia tunnemme: Maria Aljohina, Anna Politkovskaja,  Nadežda Tolokonnikova, Jevgeni Vitishko, vain muutamia mainitakseni. Puhumattakaan kaikista niistä esimerkiksi Tšetšeniassa ja muualla Pohjois-Kaukasialla kadonneista ihmisistä, joiden nimet eivät tule ikinä julkisuuteen.

Vastarintaan voi siis nousta, mutta silloin on oltava valmis kantamaan seuraukset. Tästä syystä moni valitsee onnellisuuden ja keskittyy muihin asioihin. Politiikka on kovaa peliä ja jos ei ole valmis pelaamaan, se kannattaa jättää niille, joiden pokerinaama pitää tiukissakin paikoissa. Onnellisuus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hölmöys tai yksinkertaisuus. Pinnan alla kuplii, ihmiset viestivät toisilleen, mutta asioista ei puhuta ääneen. Niistä kun ei tarvitse puhua ääneen. Pienet eleet kertovat, kuka on milläkin puolella. Joskus vain on helpompaa olla ikään kuin ei olisikaan.
Kolmas vaihtoehto on oikeassa oleminen ilman julkisuutta. Tämä tarkoittaa päivästä toiseen jatkuvaa selviytymiskamppailua erilaisten arkea hankaloittavien pykälien ja käytäntöjen viidakossa. Jatkuvaa neuvottelua, rajojen haastamista, mutta myös myönnytyksiä. Toimimista niin, että kaikkien osapuolten kasvot säilyvät. Takkiin tulee, mutta haavat nuollaan hiljaisuudessa, omien kesken. Toiminta jatkuu, ehkä hieman eri tavalla kuin eilen, mutta jatkuu kuitenkin.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessakin keskustelussa kannattaisi aika ajoin suunnata tarkempi katse sisäpolitiikkaan. Se, miten valtio kohtelee kansalaisiaan ja erityisesti vähemmistöjään, kertoo osaltaan siitä, millä tavoin ja millä keinoilla se suhtautuu vertaisiinsa. Venäläiset ovat myös ehdottomia asiantuntijoita siinä, miten maan johtajien ja hallinnon kanssa kannattaa ja voi menetellä.

Nyt esimerkiksi verkossa kiertää vetoomus, jonka lukuisat Venäjän kansalaiset ovat allekirjoittaneet vastustaakseen maansa johdon toimia Ukrainassa. Näin voi toimia nyky-Venäjällä. Johtoa voi kritisoida omalla nimellään. Samalla kuitenkin kannattaa muistaa, että tällaiseen toimintaan osallistuvat ottavat aina henkilökohtaisen riskin heihin itseensä tai järjestöönsä kohdistuvista vastatoimista.  Nämä riskit ovat juuri se asia, jonka hallinto haluaa kansalaistensa muistavan. Siksi jo pelkästään riskeistä muistuttaminen on pelaamista hallinnon pussiin. Toisaalta ainoastaan riskit ja pelin luonteen tiedostava toimija voi tehdä ratkaisuja, joiden seuraukset hän on valmis kantamaan.

Tiina Sotkasiira
Tutkija, UEF

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Putinin sotaretki


Ukrainan kriisi jatkuu ja kehittyy hetki hetkeltä. Tässäkin esitetyt huomiot voivat vanhentua hetkenä minä hyvänsä. Itse asiassa osa jo vanhenikin päivän aikana, kun aloitin tämän merkinnän tekemisen aamulla. Olennaista itselleni tätä, kuten useimpia muita blogimerkintöjä kirjoittaessani, oli tarve saada maailmaa päässäni vähän parempaan järjestykseen.  Kirjoitin muuten jo aiemminkin Ukrainasta joulukuussa, tammikuussa ja helmikuussa.

Tilanne Krimillä tuntuu nousujohteiselta, mutta "luontevalta" jatkolta Venäjän hallituksen viime vuosien voimapolitiikkaan sisä- ja ulkosuhteissaan. Tutuksi on käynyt myös Venäjän toimien järjenvastaisuus. Käytännössähän Ukrainassa on nyt käynnissä sotilaallinen interventio eli hyökkäys, johon Putin sai myös duuman luvan. Ikäänkuin hän nyt sitä olisi edes tarvinnut, mutta se on osa peliä, jossa kaikki keinot tehdä väärinteoista oiketa tai edes kiistanalaisia, ovat käytössä.

Tähän asti on leikitty, ettei ole kyse Venäjän armeijasta, kun on irrotettu autoista rekisterikilvet ja kaivettu varastoista tunnuksettomat univormut. Kyseessä tosin saattoivat olla osittain myös olla turvallisuusfirman palkkasoturit. Kun mukaan heitetään saivartelu kauttakulku- ja vuokrasopimuksista, niin se antaa Venäjälle mahdollisuuden väittää loputtomasti mustaa valkoiseksi. Mutta se antaa myös muille mahdollisuuden teeskennellä mustan valkoisuutta. Ilmiselvä totuus kiistetään niin kauan kuin voidaan ja sen jälkeen kerrotaan, että itse asiassa tilannehan on laillinen ja kaikin puolin järkevä. EU ja USA ovat olleet hampaattomia tilanteessa, aivan kuten venäläiset varmasti ovat laskeneet. Kun Venäjän toiminta on näin törkeää, niin kohtuullisenkin reagoinnin pitäisi olla niin kova, ettei siihen juuri ole halua tai kykyä.

Ukraina ja Venäjä sopivat joulukuussa 1994, että Ukraina luovuttaa alueellaan olevat ydinaseet Venäjälle, Venäjä sitoutui vastavuoroisesti kunnioittamaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta. Tämän ns. Budapestin muistion allekirjoittivat myös presidentti Bill Clinton ja pääministeri John Major. Näin he takasivat maidensa puolesta Ukrainan rajat ja periaatteeessa niiden pitäisi nyt ryhtyä vastatoimiin Venäjää kohtaan tämän sitoumuksensa takia. Tammikuussa 1998 allekirjoitettiin myös Ukrainan ja Venäjän kesken sopimus, millä vahvistettiin Ukrainan rajojen loukkaamattomuus eli käytännössä Krimin kuuluminen Ukrainalle.

Ukrainan asevoimat ovat pysyneet poissa kuvioista niin sisäisten levottomuuksien kuin nykyisenkin tilanteen aikana. Se vaikuttaa tällä hetkellä hyvin viisaalta toimintatavalta. Ukrainassa löytyy varmasti kiivailijoita niin armeijasta kuin sen varsinkin sen ulkopuolelta, jotka ovat valmiita laukaisemaan aseensa venäläisiä kohti. Tähän astihan Venäjä on käyttänyt sodanomaisia menetelmiä, mutta pyrkinyt pitämään toimensa eri tavoin juuri ja juuri ei-sotana.

Tai sotaahan tämä on, hieman erilaista vain kuin se juoksuhautojen ja rintamahyökkäysten kuva, joka suuren yleisön keskuudessa sodasta vallitsee. Krimin tapahtumat voi nähdä hyvin strategisena iskuna, jossa otetaan haltuun keskeiset alueet ja toiminnot, käyden samalla tiukkaa informaatiosotaa. Sen on tarkoitus estää muiden puuttumista tilanteeseen. Ja katso, kun mun muutama viikko on kulunut, on Venäjän asevoimien läsnäolo Krimillä sitten muuttunut de factoksi. Näin ovat sotatoimet jälleen olleet politiikan jatkamista toisin keinoin.

Krimin tapahtumissa ruumiillistuu yksi uudenlainen sota. Muita nykyaikaisia sotimisen muotoja ovat asymmetriset terrorihyökkäkset ja kehitysmaissa käytävät sijaissodat. Vaikka vastakkain ovat kaksi kansakuntaa etuineen, niin kumpikin haluaa välttää suoraa rintamasotaa. Tunnuksettomuus, juridinen saivartelu ja propaganda eivät kuitenkaan peitä sitä tosiasiaa, että tässä yhden maan asevoimat ottivat haltuunsa toisen maan aluetta. Tässä on vielä nostettava esiin myös Baltian maiden historiallinen taakka, Ne kärsivät yhä siitä, että eivät tehneet edes muodollista vastarintaa rajan yli vyöryvää Puna-armeijaa vastaan.

Juuri tällaisia Krimin tapahtumien kaltaisia skenaarioita lienee pyöritetty Suomen puolustussuunnittelussa jo iät ja ajat. Veikkaisin, että PV:n puolellakin ollaan viikonlopputöissä, kun paitsi yritetään pitää nopeasti vaihtuvaa tilannekuvaa ajan tasalla, myös oppia kaikki mahdollinen venäläisten toimintatavoista. Luulisin, että konfliktilla on myös kyber-ulottuvuutensa, joka noussee esiin lähiaikoina.

Ukrainan tapahtumat voidaan nähdä myös narratiivien kamppailuna. Roistoiksi ja demokratian vihollisiksi on syytetty niin itää kuin länttäkin ja sekava tilanne on antanut mahdollisuuksia kumpaankin. Janukovitshin kaadossa olivat mukana näkyvästi äärioikeistolaiset ja olihan hän tosiaan vaaleilla valittu presidentti. Venäläisten asema Venäjän naapurimaissa on myös peruskalustoa Venäjän ajaessa etujaan. Lännessä on keskitytty kertomaan vapauden ja oikeusvaltion puolesta kamppailevista, tavallisista ukrainalaisista, jotka saivat kyllikseen korruptoituneesta roistohallinnosta ja vapauttivat itsensä sen ikeen alta. Venäjälle on edullista tuottaa maailmalle mahdollisimman paljon erilaisia tapoja tulkita tilannetta. Sanoi kuka mitä tahansa, joku uskoo aina.

Lännessä tehtävä julkilausuttu tulkinta tapahtumien luonteesta tulee määrittelemään merkittävästi tapahtumien kulkua. Esiin on noussut surullisenkuuluisa Münchenin sopimus, jossa Tsekkoslovakian Sudeettialue annettiin muun Euroopan toimesta Hitlerille, koska haluttiin taata rauha. Suuri kysymys sitten on, että onko Putin kuinka laajentumishaluinen. Jos näin on, olisi kannattanut jo laittaa vastaan Georgiassa 2008 ja viimeistään nyt on päättäväisesti nostettava tie pystyyn. Jos taas Venäjän suurvalta-aseman palauttamisprojektia pitää tolkullisissa rajoissa pysyvänä, normaalina kansainvälisen politiikan aaltoliikkeenä, niin myönnytykset ja konfliktien eskaloitumisten välttäminen lähes mihin hintaan hyvänsä ovat järkevää politiikkaa.

Toistaiseksi maltillinen myssyjen linja tuntuu olevan vallitseva, mutta ärhenteleviä hattujakin riittää yhä enemmän. He perustelevat näkemystään usein sillä, että Venäjä uskoo tosissaan vain voimaan ja valmiuteen käyttää sitä. Myssyt taas hakevat ratkaisuiksi utilitaristisempia kompromisseja, jotka tietysti myös palkitsevat Venäjän aggressiota aina jollain tavalla. Hatuille myönnytykset taas ovat jopa moraalittomia.

George W. Bushin hallinto edusti tällaista idealismia, joka hinnalla millä hyvänsä ajoi eteenpäin tärkeiksi näkemiään asioita. Tavallaan Venäjän hallinto tekee samaa, mutta siellä puhtaan kansallisen itsekkyyden pohjalta. Jota toki on mytologisoitu, kuten aina ja kaikkialla tapana on ollut. Läntisten myssyjen puolella on myös se julkilausumaton perustelu, että vaikka halua jostain Venäjän vastaisiin toimiin löytyisikin, niin löytyykö kykyä. Hauras taloustilanne pitää suut soukalla, sillä Venäjä on tärkeä kauppakumppani lähes kaikille EU-maille. Lisäksi oikeasti ja nopeasti tehoavat kaupalliset pakotteet vaatisivat Kiinan liittymistä niihin ja se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta ainakin nykyisellään.

On esitetty myös näkemyksiä, jotka ikävä kyllä eivät tunnu liian uskomattomilta ollakseen ihan ehdottomasti mielikuvituksen tuotetta, että Venäjä haluaisi sisällissodan syttyvän Ukrainaan. Tämä antaisi sille mahdollisuuden "humanitääriseen interventioon" laajemminkin ja peittelemättömästi. Epävakaa, väkivaltainen Ukraina ei sinällään haittaisi Venäjää, jos vain energia kulkisi ja väkivalta pysyisi rajan takana.

Putinin sotaretken syy voi osaltaan olla myös sisäpoliittinen. Takelteleva talous ei lupaa hyvää, mutta kansakunta kriisissä ryhmittyy aina alttiisti oman lipun ympärille, piteli lippua sitten lähes kuka tahansa. Toisaalta tämä kriisi voi kärjistyessään johtaa Venäjän opposition voimistumiseen. Joka tapauksessa Sotshin talviolympialaisiin käytetetyt kymmenet miljardit kansainvälisen hyväntahdon ja ihailun hankkimisessa voidaan nyt luokitella maailmanluokan hukkainvestoinniksi.

Hieman loivempi vaihtoehto on ajatella Venäjän haluavan luoda Krimistä uuden abhasian/transnistrian/vastaavan raja-alueilleen. Tällaiset irrallaan olevat palat eivät siirrä rajoja, mutta ikäänkuin pakastavat kriisin, pitäen sen hengissä ilman erillistä vaivannäköä ja pienellä hinnalla/riskillä. Sitten tätä irrallaan olevaa palasta sidotaan Venäjän suuntaan ja irrotellaan emämaastaan, kunnes jonain päivänä hedelmä on kypsä poimittavaksi. Nythän Krimiä kiinnitetään kiivaasti Venäjään mm. investointien ja sillan rakentamisen kautta. Krimiltähän ei ole suoraa maayhteyttä Venäjälle, mutta silta ikäänkuin muuttaisi tämän tilanteen.

Voihan tässä olla myös se, että Venäjä vetää tilanteen suurin piirtein maailmansodan partaalle ja pohjustaa näin neuvotteluratkaisua, jossa se saa tahtonsa läpi monessa, vielä mahdottomalta tuntuvassa asiassa. Kun vaatii ensin kaikkea, tuntuu tehneen rauhantahtoisen myönnytyksen, kun tyytykin vain paljoon. Niin tai näin, vaarallista peliä.

Yksi tämä kummallisen sekasotkun kierre on eurooppalaisen äärioikeiston asema. Sehän on luonut yhteyksiä Putinin hallintoon, jonka arvokonservatiivisuus ja kovaotteisuus miellyttävät monia. Ukrainan vallankumouksen pyörteisiin osallistui paikallisen äärioikeistolaisen (ellei jopa fasistisen) Svoboda-liikkeen innoittamana ruotsalaisia uusnatseja. Pitäisiköhän heitäkin kutsua vierastaistelijoiksi. En tiedä mikä heidän suhtautumisensa tähän Venäjän interventioon on. Krimillehän on saapunut Putinin lempparimoottoripyöräjengin Night Wolvesin johtaja Alexander Zaldostanov puolustamaan venäläisten oikeuksia.

Ukrainan tapahtumat ovat jatkuvasti välittyneet sosiaalisessa mediassa salamannopeasti. Tieto on toki sirpaleista ja mukana ihan varmasti tahatonta ja tahallista misinformaatiota, mutta tiedon livakka liike on olennainen osa tapahtumien kulkua. Liekö tässä sitten jonkinlaista taphtuminekin nopeutumista tiedossa, sillä liikkeet ja vastaliikkeet tapahtuvat aina saadun informaation pohjalta. Toiminnan nopeutuminen informaatiovirran nopeutuessa lienee väistämätöntä. Informaatiokamppailun puolella osapuolet tuottavat nopeasti leviäviä meemejä, joissa vaikkapa kuvataan Putin uudeksi Hitleriksi.

Krimin tilanne tulee vaikuttamaan myös Pohjolan turvallisuustilanteeseen. Olen siellä täällä nähnyt yllättäviäkin "Nyt Natoon" -huudahteluja. Ruotsissa vaikutus on varmaan vielä enemmän samansuuntainen. Venäjällä on varmasti tiedostettu tämä ja voinemme odottaa erilaisia vaikuttamistapoja. Maanantaina järjestää RISI Helsingissä avoimen keskustelutilaisuuden otsikolla "Will Ukraine Collapse? The Interests of Russia and the Crisis of Ukraine. Expert Conference in Helsinki." Siellä luennoi RISI:n apulaispäällikkö, professori Tamara Guzenkova, joten luvassa on terveisiä suoraan Punaisen torin laidalta.

Nyt on meillä suomalaisillakin aika tutkiskella itseämme ja suhdetta ympäröivään maailmaan. Jos Putinin Venäjä on valmis turvaamaan etujaan naapurimaissaan tällaisilla otteilla, niin on vakavasti harkittava, voisiko tällainen tapahtua meidän suhteemme. ja jos voisi, niin mitä sitten.