lauantai 16. helmikuuta 2013

Vakauden etsintää Atlantin takaa


Kylmän sodan ja Kekkosen Suomessa kasvaneena on minussakin sellainen kummallinen tasapainojärjestelmä, joka idän tai lännen asioita käsiteltäessä nostaa ajatuksiin ja puheeseen myos sen niin sanotun toisen puolen. Kun puhuu Venäjästä (Neuvostoliitosta), niin sitten on puhuttava myös Yhdysvalloista. NATO-kysymyksessä tämä on itse asiassa jopa järkevää, tosin ei suomettuneista syistä. Ihan samalla tavalla kuin NATOon liittymisen mahdollisuudet määräytyvät Venäjän kehityksen myötä, on NATOn merkitys ja voima sidottu Yhdysvaltojen kehitykseen. Venäjän arvaamattomuus ja muutokset otetaan itsestäänselvyytenä, mutta Yhdysvaltojen pitäminen muuttumattomana on silkkaa älyllistä laiskuutta, vieläpä vaarallista sellaista tässä asiassa. Yhdysvallat ei ole vakaa vastakohta Venäjän epävakaudelle.

Neuvostoliiton kaaduttua nousi Yhdysvallat hetkeksi ehdottomaksi hegemoniaksi, maailman ainoaksi supervallaksi. Venäjä kääntyi sisäänpäin ja röyhistelee nyt takaisin menettämiään asemiaan, kun taas USA yrittää etsiä taloudellisista ja muista syistä keinoja ylläpitää vaikutusvaltaansa halvemmalla. George W. Bushin hallinnon suinpäiset syöksyt Irakiin ja Afganistaniin ovat tulleet monin tavoin kalliiksi. Lähtien jo parikymmenmiljoonaisesta, valtion maksamien terveyspalveluihin oiketetuista sotaveteraanijoukosta, jonka suuruus ei laskekaan odotetusti Korean ja Vietnamin sodan veteraanien määrän vähentymisen myötä.

Obamasta ajateltiin hyvinkin liberaalia, kansainvälisessä politiikassa suorastaan Nobelin rauhanpalkinnon arvoista idealistia. Tähän mennessä Obaman toiminta kansainvälisillä kentillä on tosin täyttänyt perinteisen suurvallan koväkätisyyden ja -sydämisyyden mitat. Obaman politiikka vain on ollut älykkäämpää ja tarkempaa. Esimerkiksi hänen tapansa käyttää lennokkeja tappotehtävissä monissa maissa on kansainvälisen lain kannalta ongelmallista, mutta silti melu näistä on ainakin toistaiseksi pysynyt pienenä. Valtiot voivat leikkiä suvereniteettinsä säilyneen ainakin melkein koskemattomana, kun ilmatilassa liikkuu vain pelkkä kone ilman ihmistä. Nyt kun lennokkiohjelmasta vastannut terrorismin vastaisen sodan turvallisuusneuvonantaja Valkoisessa talossa, John O. Brennan, siirtyy CIA:n päälliköksi, niin kovat otteet saavat varmasti jatkoa. Kaveri on muuten ainakin kuvissa hyvinkin sen näköinen, että on pelote ihan itsessään.

Yhdysvaltain poliittiselle maisemalle on ollut viimeiset ajat keskeistä vastakkainasettelun jyrkkeneminen. Republikaaninen puolue on vedetty Teekutsu-liikkeen ja libertaristien toimesta yhä kauemmas keskustasta. Edellinen republikaanipresidentti George W. Bush toteutti omaa neokonservatiivista politiikkaansa, joka näin jälkikäteen katsottuna oli suurin piirtein kaikkea muuta kuin republikaanista, talouskonservatiivista politiikkaa. Nyt kun presidenttinä on demokraatti, ovat republikaanit heränneet taas vaatimaan pienempää liittovaltiota hyvinkin kovaotteisesti. Koska heillä on enemmistö kongressin alahuoneessa, edustajainhuoneessa, he voivat presidentin suuresta vallasta huolimatta vääntää kovin. Ja vääntävätkin, jopa niin, että kun Obaman vastustaminen on tärkeintä politiikkaa, niin se tarkoittaa Yhdysvaltain poliittisen päätöksentekojärjestelmän halvaantumista. Oli kyse sitten yhteiskunnallisen infrastruktuurin jatkuvasti paisuvasta investointivelasta tai ministerinimityksistä, niin päätöksiä on hyvin hankalaa tai mahdotonta saada aikaiseksi. Jakolinja demokraattisten ja republikaanisten osavaltioiden välillä kulkee hyvin pitkälti samoilla rajoilla, joiden mukaan muodostuivat sisällissodan osapuolet.

Jos republikaanit jatkavat nykyisellä linjallaan, niin todennäköistä on puolueen jääminen pysyvämmin vähemmistöpuolueeksi. Tämän puolesta puhuvat jo demografiset seikatkin, sillä republikaanit häviävät reilusti demokraateille lähes kaikissa vähemmistöissä, erityisesti rajusti kasvavassa latinalaistaustaisissa kansalaisissa. Toki on mahdollista, että he löytävät tarpeeksi suurta osaa puhuttelevan presidenttiehdokkaan, joka puolueestaan huolimatta saa Yhdysvaltain presidentin poikkeuksellisen vahvan vallan käyttöönsä. Mutta kuten Obamankin tapauksessa, on tuskin odotettavissa suuria muutoksia Yhdysvaltain globaaliin strategiaan.

Poikkeuksena tästä pitkän linjan noudattamisesta ovat Ron Paulin esiin nostamat ja hänen poikansa, senaattori Rand Paulin nyt johtamat, libertaristit. Silloin voi päälle iskeä vanha kunnon isolationismi, sillä libertaristit haluavat kaikin tavoin mahdollisimman pienen valtion saadakseen kaikin tavoin mahdollisimman pienen verotuksen. Omilta äänestäjiltä on hankalampi ottaa mitään, mutta tukikohtaverkosto ulkomailla voi harventua rajusti ja nopeasti. Näin voi tapahtua joka tapauksessa, sillä leikkaukset puolustusbudjetissa on tosiaan helpompi tehdä kaukana kotoa, jossa valtava sotateolisuus  ja oman äänestysalueensa laitoksia puolustavat poliitikot eivät paina päälle.  Ja sellaisia päätöksiä ja niiden seurauksia on jo melko tavalla mahdotonta purkaa. Tämä koskisi myös NATOa mitä suurimmassa määrin. Ensinnäkin se iskisi NATOn uskottavuuteen jäsentensä alueellisesta puolustuksesta huolehtivana sotilasorganisaationa ja myös käytännössä romauttaisi sen kriisinhallintavalmiudet, jotka nojaavat tällä hetkellä hyvin voimakkaasti yhdysvaltalaiseen infrastruktuuriin ja kuljetuskalustoon.

Merkittävän riskin Yhdysvaltojen kanssa liittoutuneille kansakunnille muodostavat myös tietyt USAn liittosuhteet, näistä kaikkein riskialtteimpana Israel. Israelin sisäinen tilanne on pitänyt hallituksessa kiihkoilijoita, jotka ennemmin tai myöhemmin ajavat tilanteen sodan partaalle ja siitä ehkä ylikin. Kun USA on sisäpoliittisista syistä sitoutunut niin lujasti Israelin valtion politiikkaan, muodostaa se minun mielestäni selvän turvallisuusriskin NATO-maille. Tätä riskiä korostaa se, että kiviliuskeöljy voi hyvinkin mahdollistaa Yhdysvalloille öljyomavaraisuuden suhteellisen nopeallakin tähtäimellä. Se vähentää arabimaailman painoarvoa Yhdysvaltain ulkopolitiikassa väkisinkin. Tiettyjä riskejä on myös läheisissä liittosuhteissa Taiwaniin ja Japaniin, jotka kummatkin nahisevat Kiinan kanssa. Etelä-Koreassakin on enemmän kuin mahdollista tapahtua melkein mitä vaan. Myös erilaiset asymmetriset iskut 9/11 tapaan voivat vetää Yhdysvallat mukaan uusiin konflikteihin.

Keskipitkällä aikavälillä on joka tapauksessa todennäköistä, että Yhdysvaltojen suhteellinen asema tulee laskemaan. BRIC-maat (Brasilia, Venäjä, Intia,Kiina) nousevat, teknologian kehitys levittää joukkotuhoaseita yhä isommalle joukolle valtioita ja Yhdysvaltain asema johtavana talousmahtina laskee. Eurokriisi helpotti hieman USAn oloa, kun euro ei ainakaan vähään aikaan uhkaa dollaria maailmankaupan merkittävimpänä valuuttana.

Summa summarum: kestävää vakautta ei ole tarjolla NATOssakaan, ainakaan siinä unelmallisessa mielessä, joka tuntuu leijuvan jossain taustalla. Tällä hetkellä näyttää siltä, että vakauden ja turvallisuuden etsinnässään kansan enemmistö on valinnut vaihtoehdokseen itsenäisen, uskottavan puolustuksen.

Lisäys: Täällä ja Twitterissä olen saanut palautteeksi huomion, että tuolle kansan suosimalle itsenäisen, uskottavan puolustuksen rakentamiselle nykyiseen maailmaan ei ole rahoitusta. Ja juuri näinhän se on. Jossain vaiheessa tästä meteli nousee.

1 kommentti:

  1. "Kansan enemmistö on valinnut vaihtoehdokseen itsenäisen, uskottavan puolustuksen ..." ja päättänyt jättää sen rahoittamatta. Seurauksena on itsepäisyydessään epäuskottava puolustus.

    VastaaPoista