NATOn iso vitonen

”Sopimuspuolet sopivat siitä, että aseellista hyökkäystä yhtä tai useampaa sopimuspuolta vastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa on pidettävä hyökkäyksenä niitä kaikkia vastaan, ja tämän seurauksena ne sopivat, että jos tällainen hyökkäys tapahtuu, kukin niistä harjoittamalla erillistä tai yhteistä Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklassa tunnustettua puolustautumisoikeutta auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta tai hyökkäyksen kohteiksi joutuneita sopimuspuolia ryhtymällä välittömästi, yksin tai yhdessä toisten sopimuspuolten kanssa, sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi, mukaan lukien aseellisen voiman käytön, tarkoituksenaan palauttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuus ja ylläpitää sitä.
Jokaisesta aseellisesta hyökkäyksestä ja kaikista toimenpiteistä, joihin sen seurauksena on ryhdytty, on ilmoitettava välittömästi turvallisuusneuvostolle. Kyseiset toimenpiteet on lopetettava, kun turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden palauttamiseksi ja ylläpitämiseksi.”

Washingtonin sopimus, 5. artikla

Tuo on se artikla. Se artikla joka tekee NATOsta jotain muuta kuin hyvän tahdon ilmaisijan,  joka EU oman turvalausekkeensa kautta väistämättä on. Tuo on se artikla, joka himottaa ja joka pelottaa. Tuo on se artikla, joka suunniteltiin pysäyttämään läpi Länsi-Saksan jyräävät Varsovan Liiton megalomaaniset panssarikiilat. NATO oli ennen kaikkea läntisen Euroopan alueellisen maanpuolustuksen järjestö, joka antoi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia pärjätä sosialistisen leirin ylivoimaiselle panssari-, tuli- ja miesvoimalle. Tuo artikla on se, minkä luo lähes kaikki mahdolliset entiset itäblokin maat kipittivät suorinta mahdollista tietä Neuvostoliiton kaaduttua.

Artikla ei siis suoranaisesti velvoita sen allekirjoittajia automaattisesti sotimaan, vaan velvoittaa sellaiseen sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi. Eli ei yhtään mitään, jos niin halutaan. Yksittäisellä jäsenvaltiolla on tavallaan Naton neuvostossa paljon valtaa, päätökset kun pitää tehdä yksimielisesti. Yleensä eri mieltä oleva maa pidättäytyy päätöksen ulkopuolella, tavallaan siis äänestää tyhjää ja antaa näin päätöksen syntyä. Ja vaikka olisi ollut mukana tekemässä päätöstä, niin maa saa olla osallistumatta päätettyyn toimintaan. Jäsenmaa ei tietenkään saa toimia Naton päätöksiä vastaan.

Tässä on varmasti eroa sitten eri jäsenmailla. Koko NATOn peruskivenä on tietysti Yhdysvaltain mahtava asevoima ydinasearsenaaleineen. Viidennen artiklan keskeinen voima ei liitykään minusta niinkään sanamuotoihin, vaan siihen, että USA ei voi, ainakaan nykyisessä maailmassa, olla suojelematta tarpeen tullen asevoimin NATO-kumppaneitaan. Jos Yhdysvallat katsoisi vain päältä hyökkäystä liittolaistaan vastaan, se samalla menettäisi omasta vaikutusvallastaan merkittävästi. Mutta jos joku Baltian maista tai Belgia päättäisi jäädä sivuun jostain sotilaallisesta toimesta, jäisivät vaikutukset enemmän NATOn sisäisiksi.

Viidennen pelottava puoli on se, että se sitoo allekirjoittajat toistensa konflikteihin. Koko pykälän on muuten katsottu astuneen voimaan vain yhden kerran ja se päätös tehtiin 12.9.2001. Kuitenkin USA hoiti Afganistaniin tunkeutumisen omin voimin. Irakin sota taas käytiin ihan bushilaisten neoconien kiihkossa kaataa Saddam Hussein ja vaikka Yhdysvallat laittoi jopa kunnioitetun Colin Powellin valehtelemaan (tietämättään) YK:n yleiskokoukselle, ei se saanut edes NATOn tukea sodalleen. Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että se sota oli useimpien mielestä virhe ylipäätään ja ihan kaikkien mielestä se käytiin katastrofaalisen huonosti. Mutta Irakin sodan kaltainen päättömyys heijastuu edelleen suomalaisiin NATO-kantoihin hyvin voimakkaasti. Ei varsinaisesti luo sitä perusturvallisuutta, kun liiton korkein mahti kaikin tavoin käyttäytyi kuin pahainen typerys. George W. Bushin hallinnon yhdistämää innokkuutta ja kyvyttömyyttä meillä on siis kiittäminen siitä, että NATOn vahva atlanttinen olemus sisältää siis vahvan painolastin. Myös kylmän sodan töytäilyillä Vietnamista Grenadaan on varmasti oma sijansa vähän vanhemman väen perusteissa.

Obaman ulkopolitiikka ei linjoiltaan tai edes kovuudeltaan ole edeltäjästään loppujen lopuksi paljoa poikennut. Se on vain ollut älykkäämpää. Obaman ensimmäisellä kaudella Eurooppa oli sivuasia Yhdysvaltojen ulkopoliittisesti, mutta mm. viritteillä oleva vapaakauppasopimus ainakin viittaisi siihen, että Eurooppa voisi taas olla kiinnostava Atlantin tuolta puolen katsottuna. Saa nähdä tuleeko jäsenyyden kaupittelu kiihtymään tätä myötä vai tyytyykö Yhdysvallat myymään vain F-35 -hävittäjää Hornetien seuraajaksi.

Meillä Suomessa Puolustusvoimat on poikkeuksellisella tavalla kietoutunut muuhun yhteiskuntaan. Yleensä näin läheisesti yhteiskunnan rakenteisiin kiinnittyvä armeija pitää käytännössä valtaa itsellään, mutta Suomessa tästä ei tietenkään ole kysymys. Mutta NATO on rakennettu ammattiarmeijojen varaan nyvin monessa mielessä. Ensinnäkin siellä pidetään reserviläisarmeijaa kovin epäluotettavana. Siitä monilla mailla, kuten Ranskalla, on omia kokemuksia. Se mikä EU:lle on vapaat sisämarkkinat ja kilpailu niillä, on NATOlle aseellisen voiman yhteensopivuus. NATOlle on todennäköisesti hyvin vierasta se eräänlainen vakaumuksellinen harrastaminen, mitä suomalainen yhteiskunta ja ihmiset eri tasoilla maanpuolustuksessa tekevät. Meillä Puolustusvoimien sotilaallisiin päätöksiin on vaikuttamassa muitakin asioita kuin puhtaasti sotilaalliset näkökulmat. Jos Suomi liittyisi NATOn jäseneksi se väkisinkin muuttaisi kansanarmeijamme asemaa myös sisäisesti.

Mutta ei se elämä NATO-maillekaan puolustuspoliittisesti pelkkää ruusuilla tanssimista tai edes silkkiä ole. NATOn pääsihteeri Anders Fogh Rasmusssen kulkee koko ajan ympäri Eurooppaa nalkuttamassa hallituksille puolustusbudjettien leikkauksista tai nollakasvusta. Jos EU:n neuvominen erilaisissa asioissa välillä harmittaa, niin NATO tarjoaa aivan yhtä varman virran ohjeita, direktiivejä ja muita määräyksiä, joiden avulla on tarkoitus tehdä jäsenmaiden armeijoista mahdollisimman yhteensopivia. Todennäköisesti vastaanotto on vähintään yhtä hapan upseerikunnassa kuin EU-direktiiveillä on ollut maanviljelijöiden keskuudessa. NATO ei siis ole vain joukko itsenäisiä valtioita, jotka ovat sitoutuneet suojaamaan toisiaan sotilaallisesti, vaan se rakentaa määrätietoisesti yhteensopivaa aseellista voimaa. Toki Suomen Puolustusvoimat ovat jo nyt Rauhankumppanuuden ja kansainvälisen yhteistyön kautta tehty NATO-yhteensopiviksi. Siitä ei isommin ole ääntä pidetty. Veikkaan, että kohu nousee vasta, kun maavoimat jossain vaiheessa taistelijan henkilökohtaisen aseeksi valitaan joku muu kuin kaikille tuttu RK 62. Se muutos lienee edessä joka tapauksessa, mutta tuo on se pikkuseikka, josta älämölö tulee nousemaan.

NATOn sisälläkin on jännitteitä, pahimpana Kreikan ja Turkin ikuiselta tuntuva varjosota. Kreikan talousvaikeudet ovat tosin johtaneet siihen, että esimerkiksi maiden väliset "ilmataistelut" ovat taloudellisten syiden takia vähentyneet merkittävästi. Ja edelleen Kreikka panostaa miljarditolkulla armeijaansa ja sen varustukseen. Turkilla puolestaan, joka siis on myös NATOn jäsen vuodesta 1952 kuten Kreikkakin,  on kahinansa kurdien kanssa.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu eduskunnassa osoitti, että NATOsta puhuminen tuntuu useimpien kohdalla vertautuvan vaikeudeltaan henkilökohtaiseen intiimihygieniaan. NATOn kannattajat sanovat, että NATOsta pitää puhua, mutta vastustajat taas eivät sitä pidä lainkaan tarpeellisena. Mikä ei minusta ole lainkaan järkeenkäypää. Minä olen NATOn vastustaja ja minä haluan käydä tätä keskustelua, jotta kantani koeteltaisiin kunnolla. Tämä on niin iso asia, että on suorastaan vastuutonta olla ottamatta siitä selvää perusteellisesti, ainakin jos on mukana päättämässä isänmaan kohtaloista.

Nyt on mietitty NATOa edes yhden liian pitkän ja hiomista vaille jääneen blogimerkinnän verran. Kun riittävän monella on riittävän paljon tietoa, voidaan tehdä perusteltu päätös NATOn suhteen. Sitä kohti!