lauantai 24. marraskuuta 2012

Suomalainen mies ja sota





Menneitten aikojen sotisovassa.


Kuten eräs tuntemani näkemysrikas ihminen totesi, on suomalaiselle miehelle hirvittävä häpeä, kun hän ei ole päässyt sotimaan ja kärsimään isänmaansa puolesta. Merkittävästä liioittelusta huolimatta tuossa ajatuksessa on kuvattu jotain todellista. Meille itsenäisyys ja isänmaa ovat hyvin pitkälle sodankäynnin kautta hahmotettuja asioita ja nimenomaan suomalaisen miehen hartioilla on asetettu vainolaista vastaan taistelleiden sukupolvien paino. Minusta tuntuu välillä, että sodankäyneiden kokemuksia ei vain ihailla vaan suorastaan ihannoidaan. Tästä ihannoinnista hyvä esimerkkinä on tapaus, jossa yliopiston opiskelijoilta kysyttiin minä historian aikana he kaikkein mieluiten haluaisivat elää ja heidän vastauksena oli kuulunut: Talvisota. Jotenkin ajattelen, että Talvisodan aikana elämään joutuneet haluaisivat kaikin tavoin säästää jälkipolvet vastaavalta. Sota kun on kuitenkin siitä hengissä ja ehjänäkin selvinneille ihmisille hirvittävä taakka.

Tällä hetkellä Yhdysvaltain asevoimien aktiivipalveluksessa tehdään itsemurhia suurinpiirtein yksi per päivä ja siviilissä olevista  sotaveteraanista itsensä tappaa toistakymmentä päivittäin. Noin kolmasosalla Yhdysvaltain Irakin ja Afganistanin sotiin osallistuneista veteraaneista arvioidaan olevan posttraumaattinen stressihäiriö. Meilläkin oli sotien jälkeen valtava huume- ja viinaongelma, väkivaltaa perheissä ja muualla äärettömän paljon jne. Sota tekee pahaa lähes kaikille ihmisille ja murtaa varmaan jokaisen ennemmin tai myöhemmin. Jopa suomalaisen, mitään pelkäämättömän soturi-ikonin, Lauri Törnin viimeisessä kirjeessä Marttiselle hän kerjää luvattua esikuntakomennusta pois viidakosta. Tämä kävi ilmi tuoreesta Pasi Tuunaisen kirjoittamasta Alpo K. Marttisen elämäkerrasta, jossa hän oli päässyt ensimmäisenä tutkijana käsiksi Marttisen yksityisarkistoon.

Henkilökohtaisesti aseistakieltäymisessä minulle on ollut hankalaa sotien vahvan läsnäolon minunkin päähäni junttaama ajatus, että en kanna vastuutani suomalaisena miehenä, koska haluan kieltäytyä tappamasta. Kun Gandhi vertaa pelkuruutta ja väkivaltaa (tilanteessa jossa on valittava väkisin niiden väliltä), hän suosittelee väkivaltaa, koska pelkuruus on häpeällistä. Minä en ole joutunut onneksi ikinä tilanteeseen, jossa minun olisi pitänyt tehdä tuota valintaa. Tässä blogissa kai hahmottelen myös sitä, että missä kohtaa väkivallan tai sen tukemisen välttäminen on pelkuruutta. Tänä päivänä hyvä kysymys on myös se, mikä on väkivaltaa. Ovatko disinformaationa levitetyt puolitotuudet väkivaltaa? Entä cyber-hyökkäys, joka estää ihmisiä pääsemästä verkkosivuille? Ajattelu jatkuu.

3 kommenttia:

  1. Vaikka onkin vähän vanhempi kirjoitus, luin sen vasta nyt ja ajattelin siihen pistää oman mielipiteeni.

    Tekstistäsi kantava ajatus joka tulee esille on nimenomaan vastuu: Suomalaiset miehet haluaisivat että he olisivat se tuntematon sankari joka kärsi ja taisteli, jotta voisivat sillä todistaa itsensä ja käyttää sitä verukkeena vaikka kaikkeen muuhunkin mihin elämässään ryhtyvät. Maailmassa jossa miesten ei enää kaikissa tilanteissa anneta olla mies, tavat jolla voi todistaa miehuutensa (joka on hyvinkin alkukantainen tunne, mutta kuitenkin läsnä) ovat koko ajan vähenemään päin. Meidän silmissä veteraanimme ovat Miehiä, ja niin myös mekin haluaisimme olla.

    Vastuu tulee myös esille siinä, niin kuin Gandhi sanoi että pelkuruus on häpeällistä. Henkilö joka kieltäytyy taistelemasta ei pääse irti vastuustaan, hän vain siirtää sen muiden henkilöiden hartioille. Väkivaltaa on ja tulee aina olemaan, ja ainoa keino vähentää sitä on hallita sitä (valtion väkivaltamonopoli), ja kouluttaa ihmisiä sen vaikutuksista. Se että ei halua taistella ja tappaa on minusta ihailtavaa, koska eihän kukaan sotaa oikesti halua, mutta sillä hetkellä kun seistään tosiasian edessä, aikuinen ottaa ja kantaa vastuunsa, ettei hänen lapsensa, puolisonsa tai vanhempansa joutuisi tekemään sitä hänen puolestaan.

    Utopiassa kukaan ei koskaan joudu taistelemaan, mutta tällä planeetalla, jossa on rajalliset resurssit, uskonnot, ideologiat ja ihmisen outo rakkaus/viha-suhde tuhoamista kohtaan, olen hyvin skeptinen että pääsisimme sinne saakka.Niin kauan kun löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita kuolemaan ja tappamaan omien uskomustensa takia, täytyy olla valmis puolustautumaan.

    Länsimainen yhteiskunta on niin hyvä ja rauhallinen, että ajatus väkivallan tarpeellisuudesta katoaa. Mutta mikä se on joka ylläpitää yhteiskuntaa, ja varmistaa että yhteiskunnan sanelemat lakitekstit ja kansainväliset ihmisoikeudet eivät ole pelkkää mustetta paperilla? Valtion Väkivaltamonopoli. Miten estää valtion käyttämästä valtaansa väärin? Asevelvollisuus, joka varmistaa että armeija on aidosti kansalaisarmeija, joka ei halua kääntyä omaa kansaansa vastaan rahan takia.

    Kaikki haluaa elää rauhassa, mutta oikeuksien mukana tulee myös vastuu. Yhteiskunta ei ole mikään kone, joka on ikuinen. Ihmisoikeudet joita me nykyään pidämme itsestäänselvyyksinä on maksettu verisillä vallankumouksilla. Sillä hetkellä kun emme enää taistele oikeuksiemme puolesta, tai odotamme että muut taistelevat puolestamme, sillä hetkellä ne oikeudet voidaan ottaa pois. Sillä hetkellä ihminen ei enää ole vahva aseistakieltäytyjä ja mies, vaan pelkuri ja hänen sietäisi hävetä ettei kantanut huolta yhteistä vastuustaan.

    Kiitos mielenkiintoisesta blogista!

    VastaaPoista
  2. Kiitos pohdiskeluista, on erinomaisen mukavaa ja tärkeää itselle, että näitä aatoksia kahlaa läpi joku muukin. Tuo vastuu on tosiaan keskiössä ja toisaalta myös se, että omat valinnat ovat tolkullisia. Yllättävän moni kun haluaa yhtäaikaa veroja alas ja enemmän yhteiskunnan palveluja. Kaikella on hintansa, enkä tarkoita pelkästään rahaa.

    VastaaPoista
  3. Pitää vielä linkittää tähän Kemppisen blogin tuorein merkintä, joka pohdiskelee presidenttiemme tapoja ja kykyjä kantaa vastuutaan:

    http://kemppinen.blogspot.fi/2013/06/omahyvaisyys-ja-pelko.html

    VastaaPoista