sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Luku: Tapaus Fennovoima


Vajaa vuosi sitten ilmestyi Docendon kustantamana kirjani #Turpo - turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki. Tässä kirjan Fennovoimaa käsittelevän luku, jossa on vedetty yhteen prosessia kaikkine mutkineen. Lopussa on vielä koottu lyhyesti tapahtumia lähteineen viimeisen vuoden ajalta.
Kirjaa on edelleen saatavissa, ainakin kustantajan verkkokaupasta

Tapaus Fennovoima 

Eli miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?

Kun seuraa verkkokeskusteluja eri aiheista, käy ihmiskunnan henkinen monimuotoisuus vääjäämättömästi ilmi. Parhaimmillaan keskustelu on tietysti faktojen jakamista ja olennaisuuksien arvioimista, mutta paljon muunlaistakin keskustelua riittää. Usein näkemyksistä tekee vaikeasti hahmotettavia se, että ihmisellä on jokin taustaoletus, joka ei suoraan käy ilmi, mutta joka vaikuttaa hänen näkemyksiinsä voimakkaasti. Vahva epäluottamus johonkin, joihinkin tai kaikkeen on yksi tällainen taustaoletus, joka lyö leimansa ihmisen esittämiin näkemyksiin. Tällaisille ihmisille ei yleensä kelpaa se päällimmäinen eikä välttämättä mikään kuudesta seuraavastakaan selityksestä tapahtumille. He uskovat jonkin tai jonkun vaikuttaneen salatusti taustalla asiaan, mutta sitä ei haluta kertoa.

Toki näinkin joskus on, mutta usein tällainen lähtöoletus johtaa salaliittoteorioihin. Salaliittoteorioihin oikeasti uskovat ihmiset paikantavat jonkin tapahtumien syyn johonkin kätkettyyn, mutta kuitenkin konkreettiseen pisteeseen. Salaliittoteorioiden ytimessä on juuri tämä ajatus kätketystä voimasta, joka vaikuttaa asioiden kulkuun.

Salaliittoteoriat ovat viihdyttäviä, joskus suorastaan viettelevyyteen asti, mutta kovin harvoin ne kestävät tarkempaa tarkastelua. Olen kuitenkin päässyt kokemaan yhden asian seuraamisen salaliittoteoreetikon näkökulmasta. On melkoinen tunne, kun seuraa asioiden kulkua, joka ei käy järkeen. Ei siis toimi sillä tavalla kuin ajattelee maailman yleensä toimivan. Tällainen prosessi on ollut Fennovoiman eteneminen suomalaisessa poliittisessa päätöksenteossa.

Fennovoima oli alun perin yrityselämän ja kuntien yhteinen hanke tuottaa itselleen vakaahintaista ja edullista sähköä omalla ydinvoimalalla. Eduskunta myönsi hankkeelle luvan kesällä 2010. Tuohon aikaan uskottiin ydinvoiman olevan paljon pääomaa vaativa, mutta ehdottomasti pysyvästi edullinen tapa tuottaa energiaa.

Fennovoiman tulevan voimalaitoksen nimi on Hanhikivi 1 ja se sijaitsee Pyhäjoelle. Kun hankkeessa mukana ollut saksalainen energiajätti E.ON ilmoitti syksyllä 2012 luopuvansa kaikista omistuksistaan Suomessa, Fennovoima jäi leijumaan tyhjän päälle. E.ONin päätöksen taustalla oli Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus Japanissa, jossa maanjäristys ja sitä seurannut tsunami aiheuttivat useampaa reaktoria koskeneen ydinonnettomuuden.

Saksalaisten lähdön mytä hankkeesta katosi sekä heidän pääomansa että osaamisensa. Seurannaisvaikutuksena Fennovoimasta lähti myös merkittävä osa suomalaisesta osaamisesta, jota oli hankittu isolla rahalla muista voimayhtiöistä. Saksalaisten lähdön takia Fennovoiman laitoksen koko joutui myös harkinnan alle, koska omistajat ovat sitoutuneet paitsi pääomittamaan myös ostamaan laitoksen tuottamaa sähköä omakustannushintaan oman omistuksensa määrittelemän prosenttiosuuden verran. Tälle sähkölle ei ollut ostajia, sillä kotimaisessakin omistuksessa oli koko ajan enemmän vaikeuksia. Tämä taas johti ajatukseen pienemmästä voimalasta, mutta sen mallisia ei ollut tarjolla. Ydinvoimaloita, kuten kaikkea muutakin nykyään, pyritään kannattavuuden takia valmistamaan mahdollisimman pitkiä sarjoja.

Loppuvuodesta 2013 mukaan hankkeeseen tuli Venäjän valtion omistama Rosatom. Se sitoutui hoitamaan kaiken tarvittavan ulkopuolisen rahoituksen, rakentamisen, polttoaineen ensimmäiset kymmenen vuotta ja reaktorin huollon koko sen eliniän ajan. Polttoaine on kierrätettyä uraania, joka todennäköisesti tuotetaan pahamaineisessa Majakin entisessä ydinasetehtaassa ja nykyisessä ydinpolttoaineen käsittelylaitoksessa. Ydinjätettä ei Suomesta saa lain mukaan viedä ulkomaille, joten polttoaine ei palaa Siperiaan. Loppusijoitus on vielä auki.

Venäjän kiinnostus suomalaiseen ydinenergiaan on pitkäjänteistä. Vuodesta 2006 on Venäjän suurlähettiläänä Suomessa toiminut Aleksandr Rumjantsev, joka oli aiemmin Venäjän atomienergiaministeri. Kun tämä ministeriö muutettiin valtiolliseksi yhtiöksi eli nykyiseksi Rosatomiksi, hän toimi sen johtajana juuri ennen suurlähettiläsnimitystään. Vuoden 2012 alussa Säteilyturvakeskuksen entinen pääjohtaja Jukka Laaksonen siirtyi Rosatomin palvelukseen. Hänen toimenkuvaansa on kuulunut muun muassa alalla arvostettuna huippuasiantuntijana toimia yhteyshenkilönä Rosatomin ja mahdollisten vientimaiden johtavien ydinturvallisuusviranomaisten välillä. Hänen erittäin korkea arvovaltansa alalla avaa ovia ja antaa hänen näkemyksilleen painoarvoa. Kehittyneiden maiden kohdalla Laaksosen tehtävänä onkin ilmeisesti etupäässä välittää ja tulkita viranomaisvaatimuksia Rosatomin väelle. Vasta ydinvoimaa käyttöönottavissa maissa Laaksosen rooli lienee auttaa näiden maiden vasta aloittelevia viranomaisia ymmärtämään Rosatomin teknologiaa ja varsinkin sen turvallisuuspiirteitä.

Itse asiassa Venäjällä on lukuisia aiesopimuksia ympäri maailmaa ydinvoimaloiden rakentamisesta. Hankkeet ovat kohdanneet, jos ovat ylipäätään päässeet käyntiin, monenlaisia vastoinkäymisiä viivästyksistä korruptiosyytöksiin. Venäjän vienti perustuu pitkälti öljyyn ja kaasuun, mutta ydinvoimasta yritetään rakentaa selvästi uutta tukijalkaa. Siinä lyövät kättä vientituotteen korkeampi jalostusarvo ja pitkäjänteisen poliittisen vaikutusvallan saaminen.

Bulgariassa kuopattiin kalliiksi tullut Belenen ydinvoimalahanke maan parlamentin päätöksellä helmikuussa 2013. Hanke oli yksi Bulgarian lähihistorian suurimmista korruptioskandaaleista. Yksi tapahtumien keskeisistä hahmoista oli yhdysvaltalais-australialaisen konsulttiyhtiö WorleyParsonsin ydinvoimajohtaja Djurica Tankosic. Hänet puolestaan valittiin Fennovoiman hallitukseen huhtikuussa 2014, kun Rosatom oli ottanut WorleyParsonsin hankkeeseen mukaan neuvonantajaksi. Myöhemmin Tankosic siirtyi hallituksen varajäseneksi. Nykyisin hän ei enää kuulu Fennovoiman hallitukseen.

Itsenäisyyspäivän aattona 2014 eduskunta äänesti asiasta uudestaan. Käytännössä kyse oli siitä, hyväksyykö se Rosatomin mukaolon hankkeessa. Eduskunta hyväksyi äänin 115–74 Fennovoiman ydinvoimalan periaatepäätöksen. Päätöstä eduskunnalle valmistellut talousvaliokunta ei kuullut ensimmäistäkään turvallisuuspoliittista asiantuntijaa työssään. Turvallisuuspoliittiset asiantuntijat loistivat lähes totaalisella poissaolollaan myös julkisessa keskustelussa ennen ja jälkeen päätöksen. Keskustelussa pääministeri Stubb jopa kuvasi voimalahankkeen vastustamisen olleen osaksi russofobista. Käytännössä tätä ilmaisua poliittisesta kriittisyydestä Venäjää kohtaan olivat siihen mennessä käyttäneet lähinnä Venäjän palveluksessa tai asialla olleet.

Juuri äänestyksen alla kertoi Fortum olevansa valmis lähtemään mukaan Fennovoimaan. Yhtiö oli haistanut pelin paikan ja oli neuvotellut venäläisten kanssa alustavan yhteisymmärryksen siitä, että Fortum saa ostaa vesivoimaa Venäjältä vastineeksi lähdöstään mukaan Fennovoimaan. Fortumin ilmoitus oli merkittävä ja antoi uskottavuutta horjuvalle hankkeelle.

Tähän kuvioon kuului myös raskaan sarjan sisäpoliittista juonittelua. Fortumin aikeita lähteä mukaan Fennovoimaan piiloteltiin valtion omistajaohjauksesta vastaavalta ministeriltä, vihreiden Pekka Haavistolta. Verkkolehti Long Playn mukaan Fortumin toimitusjohtaja Tapio Kuula vakuutti Haavistolle moneen kertaan ja viimeksi elokuussa 2014, ettei yhtiö sijoittaisi Fennovoimaan. Kuitenkin samaan aikaan valtion enemmistöomistama Fortum kävi neuvotteluja paitsi Venäjällä, myös silloisen hallituksen kanssa. Long Playn mukaan nämä neuvottelut käytiin elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren (kok) kanssa. Myös ainakin pääministeri Alexander Stubb (kok) ja valtiovarainministeri Antti Rinne (sd) olivat tietoisia Fortumin aikeista. Vasta kun ydinvoimaan ja erityisesti Fennovoimaan kielteisesti suhtautuvat vihreät erosivat hallituksesta, kertoi Fortum aikeistaan julkisesti.

Äänestystä edeltäneessä ja sen jälkeisessä keskustelussa eräs hyvin keskeinen piirre oli sen kahtiajakautuneisuus. Hanketta puoltaneet keskittyivät energiapolitiikkaan, talouteen ja ydinvoiman yleistä käyttökelpoisuutta puoltaviin teeseihin. He eivät suostuneet näkemään hankkeella olevan turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia. Sen verran oli pakko päällimmäisenä hanketta ajaneen ministeri Jan Vapaavuorenkin myöntää, että ”maailmanpolitiikan kannalta ajoitus on onneton.”

Kun päätös syntyi, niin ei siitä suuremmin riemuittu. Päätöstä tuulettivat näkyvästi vain Pyhäjoen kunnanjohtaja, muutama änkyrämpi ydinvoimaniilo ja Venäjän palveluksessa oleva Johan Bäckman tukijoineen. Päätöksellä eduskunta käynnisti prosessin, jonka myötä Suomi tosiasiallisesti otti Venäjän valtion strategiseksi kumppanikseen energiantuotannossa. Täsmälleen samaan aikaan Euroopan unionissa tehtiin päätöksiä energiaunionista, jonka tavoitteena oli vähentää riippuvuutta venäläisestä energiasta. Suomen liike ei varmasti jäänyt eurooppalaisissa pääkaupungeissa huomaamatta, vaan loi kuvaa Venäjää lähentyvästä maasta.

Lupa oli siis myönnetty, mutta seuraava kynnys hankkeelle oli rakentaa kotimainen omistus riittäväksi. Ilman sitä hanke ei olisi täyttänyt sille asetettuja ehtoja. Varsinkin elinkeinoelämän puolen omistajat olivat eri vaiheissa kaikonneet ja hanke oli pitkälti kunnallisten energiayhtiöiden harteilla. Fortum ei ollut alustavasti sovitulla tavalla päässyt kiinni Venäjän vesivoimaan ja oli näin hankkeen ulkopuolella. Kesällä 2015 julkistettiin kovasti odotettu Fennovoiman rakentamislupahakemus, jossa kotimaisen omistuksen piti olla riittävä. Puuttuvan kotimaisen omistuksen yhtiö oli löytänyt Kroatiasta. Kotimaisuuden tässä yhteydessä selittää, että EU/ETA-maista tulevat yhtiöt laskettiin yhteismarkkinoiden takia kotimaisiksi. Kun nimi tuli julki, internetin parviäly lähti liikkeelle selvittämään, mikä tämä uusi partneri, Migrit Solarna Energija, oikein oli. Hyvin pian paljastui, että kyseessä oli ydinvoimalahankkeen näkökulmasta miniatyyrikokoinen toimija, jonka taustat olivat Venäjällä. Pääomaa yritys kertoi saavansa muun muassa Itävallan ja Kroatian juutalaisyhteisöiltä. Todellisuudessa yrityksen taustalla oli venäläistä rahaa. Tuskin Migritiä oli edes tarkoitettu vakavasti otettavaksi omistajaksi, mutta sen avulla saatiin lisäaikaa rakentamislupahakemukselle.

Poliittisesti tilanne oli jälleen kerran tälle prosessille tyypillisesti äärimmäisen piinaava. Uuden omistajan ilmestyminen tyhjästä ja selvä bulvaaniluonne synnyttivät varmasti lupaviranomaisissa tunteen huijatuksi tulemisesta. Kuitenkin ministeri ja ministeriön väki pokkana veti läpi aikaa vievän selvitystyön ulkopuolisten asiantuntijoiden avulla ja päätyi samaan lopputulokseen kuin Googlea käyttävä somekansa parissa tunnissa: Migrit ei ollut kykenevä omistajaehdokas. Siitä miksi, kuka ja miten tämä ehdokas mukaan kuvioihin tuli, ei ole selvyyttä. Parin kuukauden päästä sai kuitenkin potkut Fennovoiman suomalaista omistusta kokoavan Voimaosakeyhtiö SF:n toimitusjohtajana toiminut ja Migritin mukaan tuonut Elina Engman. Siitä, mikä taho Migritin oli hänen eteensä tuonut, ei kuitenkaan ole tietoa.

Migritin ostamalla ajalla hankkeeseen löytyi vihdoin kaksi uutta, aidosti kotimaista omistajaa, Fortum ja SRV. Myös Outokumpu nosti omistustaan. Fortum lähti mukaan äkkikäännöksellä, vaikka sen aiemmin ehdoksi asettamat vesivoimakaupat Venäjällä eivät olleet vielä toteutuneet. Kauppojen arvioitiin jo silloin yleisesti jäävän toteutumatta. Fortumin pään kääntymisen syy, kuten niin kovin moni muukin asia tässä prosessissa, on arvoitus. Kovin helpolla se ei varmasti tapahtunut.

Myös rakennusyhtiö SRV lähti myös mukaan ilmoittaen samalla allekirjoittaneensa projektinjohtosopimuksen Fennovoiman laitostoimittaja Rosatom Overseasin sekä pääurakoitsija Titan-2:n kanssa. Sopimuksessa on ollut ongelmia, ja SRV arvioi, että neuvottelut projektinjohtohankkeesta ydinvoimahankkeen pääurakoitsijan Titan-2:n kanssa voivat venyä pitkälle vuoteen 2017. On hyvin hankalaa sanoa, milloin sopimus toteutuu tai toteutuuko se ylipäätään.

Fortum ja SRV ovat kumpikin nyt joka tapauksessa Fennovoiman osakkaita ja kantavat oman prosenttiosuutensa mukaisen velvoitteen sekä voimalan rakentamiskustannuksista että sen tuottaman sähkön ostamisesta takuuhintaan. Sekä Fortum että SRV ovat panostaneet Venäjän markkinoihin. Miljardiluokan investoinneilla Fortumin Venäjän toiminnot tuottavat noin neljänneksen yhtiön 3,6 miljardin euron liikevaihdosta. SRV-yhtiöiden hallituksen puheenjohtaja Ilpo Kokkila puolestaan on pitkän linjan toimija Venäjällä. SRV on keskittynyt Venäjällä kauppakeskusten rakentamiseen, kehittäjän, rakentajan ja sijoittajan rooleissa. Yhtiöllä on siis merkittäviä hankkeita ja myös runsaasti pääomia sidottuina Venäjälle.

Sekä Fortumissa että SRV:ssa tiedetään varmasti hyvin, miten nyky-Venäjällä isotkin omaisuudet siirtyvät nopeasti toisiin käsiin, jos niin poliittisesti päätetään. Venäjällä toimimisen maariskiin kuuluu kiinteästi heikko yksityisomaisuuden suoja, jota siellä on vahvistettava poliittisilla siteillä vallanpitäjiin. Näiden yhtiöiden osallistuminen Fennovoimaan on helppo tulkita nimenomaan tätä kautta.

Sekä näiden yritysten että mukana olevien kuntien kohdalla on syytä muistaa myös, että Fennovoimassa on mahdollista sen rakenteen takia menettää enemmän kuin vain siihen sijoitetun pääoman. Fennovoima toimii Mankala-periaatteella, jolloin osakkaat joutuvat ostamaan voimalasta sähköä omistusosuuksiensa suhteessa ja maksavat siitä ensin takuuhinnan ja sitten omakustannushinnan. Kumpikin hinta voi olla alle tai yli markkinahinnan. Fennovoima lupaa ensimmäisten kahdentoista vuoden ajaksi osakassähkönsä takuuhinnaksi 50 €/MWh. Arviot sähkön hinnasta voimalan arvioituna valmistumisajankohtana ovat tällä hetkellä huomattavasti alemmat.
Myös hankkeen kustannukset hoidetaan yhteisvastuullisesti. Jos hanke sattuisi myöhästymisten tai budjetin pettämisten takia tarvitsemaan lisää lainaa tai pääomaa, olisivat osakkaat velvoitettuja sitä antamaan tai hankkimaan. Mitähän mietittäisiin Parikkalassa tai Lempäälässä, jos hankkeeseen pitäisi jossain vaiheessa laittaa lisämiljoonia kunnan rahaa? Hankkeesta kun ei käytännössä pääse enää eroon, vaikka haluaisi. Rosatomin voimalatyömaat ympäri maailmaa ovat järjestään olleet myöhässä ja ylittäneet budjettinsa.

Meneillään olevassa Fennovoiman rakentamislupavaiheessa Suomi on erityisen altis Venäjän poliittiselle väännölle. Kun lupa on periaatetasolla myönnetty, ei sitä aikataulusyistä voi enää perua. Varsinkin alussa kustannukset ovat Venäjän valtion näkökulmasta mitättömiä, joten taloudelliset tappiot hidastetusta tai jopa lopetetusta hankkeesta olisivat heille mitättömiä. Suomalaisten mukana olevien kuntien kannalta ne ovat taas merkittäviä. Tämä asetelma myös takaa, että suomalaiset poliitikot ja viranomaiset yrittävät pitää energia- ja aluepoliittisesti hyvin tärkeää hanketta liikkeessä ja varovat tekemästä asioita, jotka voisivat sitä haitata. Siis sellaisia, jotka voisivat suututtaa Venäjän. Näin Fennovoima suurine merkityksineen ja isoine epävarmuuksineen on muodostunut refleksiivisen kontrollin välineeksi Suomea vastaan Venäjän suunnasta. Näin on tuskin tapahtunut sattumalta.

Fennovoiman kautta Venäjällä on ote isoon joukkoon suomalaisia kuntia näiden talouden kannalta elintärkeiden energiayhtiöiden kautta. Kuntien päätöksentekijöillä puolestaan on suoraan tai välillisesti merkittävästi otetta valtakunnallisesta päätöksenteosta. Toimiessaan voimala on myös merkittävä osa Suomen energiantuotantoa. Jo pelkkä mahdollisuus näpelöidä voimalan valmistumista tai tuotantoa on asia, joka pitää ottaa huomioon. Joka tapauksessa miljardiyrityksellä on kokonsa ja vaikuttavuutensa takia aina merkittävästi poliittista vaikutusvaltaa. Toki hanke on tärkeä Kremlille myös taloudellisesti, koska siitä haettanee myös mallikappaletta vienninedistämiseen. Mutta kuten on nähty, on Kreml myös valmis uhraamaan taloudelliset edut, jos poliittinen tavoite katsotaan tärkeämmäksi.

Kun laitoksen toimittaja on samalla sen suurin yksittäinen omistaja, voi se rakennusvaiheessa toimia melko lailla haluamallaan tavalla. Voi kuvitella, mikä olisi tilanne, jos Areva olisi ollut merkittävä omistaja ja rahoittaja Olkiluoto 3:ssa. Mitä pidemmälle voimala valmistuu ja mitä enemmän siihen sitoutuu myös venäläistä pääomaa, sitä pienemmäksi käyvät mahdollisuudet sen poliittiseen hyväksikäyttöön. STUK vaatii tiukoissa lupaehdoissaan, että luvanhaltijalla on hallussaan kaikki tarvittava osaaminen sekä käyttää että myös huoltaa voimalaitosta vaikka ilman voimalan toimittajaa. Myös polttoainetta ja huollot saa hankittua tarpeen tullen muualta. Toki ne ovat silloin kalliimpia ja kun hanke muutenkin kärsii epävarmuudesta kannattavuuden suhteen, niin tällainen tilanne olisi kulurakenteen kannalta todennäköisesti kestämätön.

Voimalan potentiaalinen painostusarvo ei toki häviä kokonaan voimalan valmistuttuakaan. On periaatteessa mahdollista, että mikäli voimalan rakentaminen vielä kallistuu suunnitellusta ja sähkön markkinahinta puolestaan on voimalan valmistuessa pysyvästi hyvin matala, tilanne voi tehdä venäläiselle osapuolelle järkeväksi ajaa konkurssiin hankkeessa mukana oleva suomalainen tytäryhtiönsä RAOS Voima. Tämä toki kannattaa tehdä vasta sitten, kun Venäjältä tullut rahoitus olisi ehditty korvata markkinalainoilla. Tässä tilanteessa suomalaiset osakkaat jäisivät lyhentämään miljardilainoja ja maksamaan markkinahintaa korkeampaa hintaa sähköstään. Venäjältä otettu laina on muuten valtion niin sanotusta strategisesta rahastosta, jonne valtio on siirtänyt sivuun öljyja kaasutuloja. Näiden rahastojen varoja käytetään nimensä mukaisesti vain strategiseksi katsottuihin hankkeisiin.

Normaalissa liiketoiminnassa tällainen toiminta ei tulisi kyseeseenkään, mutta Putinin Venäjä on osoittanut lukemattomat kerrat asettavansa tarpeen tullen poliittiset edut taloudellisten edelle, sopimuksiakin rikkoen. Tämä seikka on suomalaisten kaikissa tilanteissa otettava huomioon, ja siksi hankkeella on poliittinen vaikutuksensa Suomeen koko sen olemassaolon ajan.

Jos Hanhikivi sitten joskus tuottaa sähköä, on sen osakkaiden siis pakko ostaa se siihen hintaan, mitä sen tuotanto maksaa. Energia-alan ennusteet povaavat energian hinnan pysyvän alhaalla tulevaisuudessakin. On täysin mahdollista, että Fennovoiman osakkaat tulevat ostamaan sähkönsä vaikkapa kaksi kertaa kalliimmalla kuin saisivat sitä vapailta markkinoilta. Moni kuntapäättäjä varmaan eli päätöstä tehtäessä vielä siinä säänneltyjen markkinoiden ajassa, jossa ydinvoimala oli käytännössä lupa painaa rahaa. Toki on mahdollista, että energian hinta tulevaisuudessa nousee, mutta uusiutuvien energianlähteiden yleistymisen ja halpenemisen myötä se näyttää epätodennäköisemmältä vaihtoehdolta. Joka tapauksessa, jos Hanhijoen voimala jonain päivänä tuottaa virtaa valtakunnan verkkoon, painaa se silkalla oman tuotantonsa määrällä sähkön hintaa alas.

Politiikkaa ja taloutta ei voi ikinä kokonaan erottaa, mutta Venäjälle Fennovoima on, kuten koko ydinteollisuus, strateginen väline poliittisten päämäärien edistämiseksi. Venäjä on valmis milloin tahansa ottamaan taloudellisesti takkiinsa, jos siitä on poliittisesti riittävää hyötyä. Itsenäisten yritysten hallitsemassa markkinataloudessa tämä seikka jää usein huomioimatta, koska olemme vain tottuneet niin erilaiseen lähestymistapaan bisneksen teossa. Toki venäläisetkin korostavat hankkeen pitkäikäisyyttä ja Rosatomin johtajan Sergei Kirijenkon mukaan ”ydinvoimala-alalla sopimusten perspektiivi ulottuu yhtä ihmiselämää, poliittisia suhdanteita ja vaalikausien kiertoa pidemmälle”. Näin hän lausui eduskunnan vahvistettua Fennovoiman luvan joulukuussa 2014.

Kremlin päätökset Krimin valtauksesta ja sodasta Ukrainassa ovat tienneet valtavia hankaluuksia Venäjän elinkeinoelämälle. Keskuspankki on käyttänyt puskurirahastoja kymmenien ja taas kymmenien miljardien dollarien arvoisiin tukiostoihin, jottei rupla heikkenisi liikaa. Investoinnit Venäjälle ovat jäätyneet lähes totaalisesti. Budjettivajeet ovat jättimäisiä ja niitä paikataan hyvinä aikoina kertyneillä energianmyynnistä saaduilla varoilla niin kauan kuin niitä riittää. Juuri näistä varoista on myönnetty laina Fennovoimalle. Kiinan kanssa oli pakon edessä tehtävä kaasusopimus, jossa kiinalaiset varmaankin tinkasivat sellaiset ehdot, ettei niitä kuuna päivänä kehdata julkistaa Venäjällä. Jo aiemmin laskussa ollut Venäjän talous kärsii selvästi pakotteista. Putinin Venäjä on tosiaan valmis maksamaan poliittisista voitoista.

Venäjällä korruptio on yleistä. Suomessa se on harvinaista. Kansainvälisessä kaupassa toimintatavat määräytyvät yleensä vahvemmalla olevan osapuolen mukaan. Jo nyt on nähty törmäyksiä erilaisissa toimintatavoissa. Voimalan rakentamisen alihankkijat ovat joutuneet odottelemaan saataviaan pitkäänkin. Mitä kaikkea näiden viivästysten takana on, on jäänyt epäselväksi. Urakoitsijat tuskin näitä asioita tuskin haluavat julkisuuteen tuoda, sillä kukapa haluaisi pilata mahdollisuuksiaan päästä käsiksi Hanhikiven voimalaan liittyviin urakoihin.

Tyypillistä sekavalle prosessille on sekin, että Fennovoiman ydinvoimalan reaktoripaineastian osat valmistetaan todennäköisesti Venäjän kanssa sotaa käyvässä Ukrainassa. Rosatomin tytäryhtiöidensä kautta omistama Kramatorskin tehdas itäisessä Ukrainassa sijaitsee lähellä kapinallisten ja Venäjän joukkojen hallitsemaa aluetta. Se on hallinnollisesti sotatoimialueella eli virallisesti terrorismin vastaisen operaation alueella. Jos sotatoimet laajenevat taas, se voi joutua jopa taistelujen alueelle tai kärsiä muista häiriöistä, kuten sähkökatkoksista. Laajenevat sotatoimet voivat aiheuttaa myös välillisesti vaikeuksia esimerkiksi pakotteiden laajentumisen tai Ukrainan hallinnollisten päätösten takia.

Ydinvoimaan kuuluu tiukka turvallisuuskulttuuri. Siinäkin Fennovoima on osoittanut lipsumisen merkkejä. Saa nähdä, onko viranomaisvalvonnalla oikeasti kuinka pitkälle mahdollisuuksia puuttua mahdollisiin puutteisiin Fennovoiman turvallisuudessa. Tähänastiset merkit ovat ikäviä, sillä Migrit-tempaus, aikataulujen venymiset, puutteellisten suunnitelmien toimitukset ja muut epämääräisyydet viittaavat siihen, että virkakoneisto on voimakkaasti poliittisesti ohjattu joustamaan projektin toteutumiseksi.

Iltalehden Olli Ainola kirjoitti syksyllä 2015 laajan artikkelin, jossa kertoi Venäjän painostaneen rajusti Suomea Fennovoimaan liittyen ETYJ-kokouksen viisumikiistan avulla. Kukaan ei kiistänyt sitä jälkeenpäin, vaikka esitetyt väitteet olivatkin erittäin kovia. Hiljaisuus jutun ympärillä oli suorastaan huutava. Vaikka Ainolalla on taipumusta jutuissaan paisutella ja dramatisoida, niin jostain syystä juttua ei vaivauduttu edes kommentoimaan. Valtiovalta näyttää valinneen tiedotuslinjaksi asiassa mahdollisimman suuren hiljaisuuden. Kaikki kommentit, vaikka olisivatkin väärien tietojen oikaisemista tai muuta vastaavaa, vain pitävät hanketta esillä ja lisäävät jollakin tasolla tietoa ja tietoisuutta siitä. Tätä halutaan välttää. Tasavallan presidentti on hanketta kommentoinut vain kerran ja käytti silloin ilmaisua ”suomalainen hanke Suomessa”.

Suojelupoliisi puolestaan arvioi vuosikertomuksessaan ulkomaisen tiedustelun yhden keskeisistä päämääristä Suomessa vuonna 2015 olleen energiapoliittisten päätösten tekoon vaikuttaminen. Supo kieltäytyi jälkeenpäin tarkentamasta tätä lausuntoa. Mutta tuskin asialla ovat olleet kiinalaiset avaamassa markkinoita aurinkopaneeleilleen. Lännen vaikuttamiselle puolestaan on enemmän kuin riittävästi väyliä diplomatian, puolueiden yhteistyön ja EU:n rakenteiden kautta. Minä tulkitsen tilanteen niin, että Supo kirjasi julkiseen lähteeseen Venäjän tiedustelun toimineen aktiivisesti Fennovoiman edistämiseksi.

Presidentti Sauli Niinistö joutui alkuvuodesta 2016 käymään Moskovassa hoitamassa äkillisesti syntynyttä tilannetta pohjoisilla raja-asemilla. Venäjä muutti yhtäkkiä koko toisen maailmansodan jälkeen vallinnutta tilannetta ja päästi rajan yli ihmisiä ilman papereita. Juuri kymmeniä tuhansia pakolaisia Ruotsin suunnasta vastaanottaneessa Suomessa tilanne koettiin äärimmäisen uhkaavana. Asia ratkaistiin väliaikaisella sopimuksella Suomen ja Venäjän välillä. Tuolla presidentin vierailulla Moskovaan oli mukana myös elinkeinoministeri Olli Rehn. Hänen vierailunsa sisällöistä kerrottiin etukäteen vain hyvin ylimalkaisesti ja jälkikäteen ei sitäkään vähää. Edes lehdistötiedotetta ei ministeriö vierailun sisällöistä jälkeenpäin antanut.

Moskovan matkan lehdistötilaisuudessa luvuissa yleensä hyvin tarkka Venäjän presidentti Vladimir Putin mainitsi Suomen valtion enemmistöomistaman Fortumin uudesta miljardiluokan investointiohjelmasta Venäjälle. Yhtiö tosin itse kiisti sellaisen olemassaolon. Liekö samanlainen tahallinen virheilmaisu, kuin Putinin väite kesältä 2016, kun hän sanoi Venäjän joukkojen olevan 1 500 kilometrin päässä Suomen rajalta. Kysymyksessä lienee venäläiseen poliittiseen retoriikkaan kuuluva liioittelu, jota ei ole edes tarkoitettu otettavan kirjaimellisesti, mutta joka siitä huolimatta lähettää vahvan viestin.

Elinkeinoministerinä hanketta eteenpäin voimakasotteisesti ajanut Olli Rehn on Suomen kokeneimpia poliitikkoja, joka komissaarivuosinaan oli muun muassa keskeinen toimija EU-laajentumisessa. Hänellä on siis poikkeuksellisen laaja kokemus kovista paikoista. Rehnin moraalinen integriteetti puolestaan tuli todistetuksi hänen jättäytyessään pois politiikasta puolustaakseen ystäväänsä Alpo Rusia perusteettomia vakoilusyytöksiä vastaan. Hän arvioi, hyvin realistisesti, että olisi mahdollisesti taakka puolueelleen vaaleissa käydessään Supoa ja muuta suomalaista turvallisuuskoneistoa vastaan. Rusin maine saatiin puhdistettua ja Rehnin poliittinen ura jatkui Brysselissä.

Silti Rehnin kanta Fennovoimaan kääntyi ministeriyden myötä saman tien täysin. Aiemmin hän oli itse, vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti, blogannut hankkeen järjettömyydestä. Ministerinä hän alkoi välittömästi pitää hanketta tarpeellisena. Toki Suomen sähköntuotantoa ja -tarvetta laskevat excelit näyttävät varmasti karuilta muun muassa Olkiluoto 3:n katastrofaalisen venymisen myötä, mutta näin jyrkkä käännös ei voi selittyä pelkällä energiapolitiikalla. Varsinkin kun Rehn nimenomaan kritisoi blogissaan Fennovoiman hanketta paitsi turvallisuuspoliittiselta, myös energiapoliittiselta kannalta: ”Rosatom-sopasta on kehkeytymässä uusi ja vakava energia- ja teollisuuspoliittinen pohjakosketus.” Ulkoapäin katsoen tilanne näytti silmissäni siltä, että Rehnin pään käänsi jokin paljon isompi ja synkempi asia kuin valtakunnan energiantarve. Tämä möhkäle on prosessin eri vaiheissa vaikuttanut niin, että normaali tapa tulkita tapahtumia ei toimi. Tämä jokin eri piirteineen jää historiankirjojen paljastettavaksi.

Kansainvälisen politiikan veteraani, professori Alpo Rusi kysyi myöhemmin ääneen, uhkasiko Venäjä pakolaistulvalla pakottaakseen Suomen valtion ajamaan Fennovoiman ydinvoimalahanketta eteenpäin. Rusi on sen luokan ihminen, että tuskin kysyi tällaista vain mielijohteesta. Eikä häntä voi totisesti epäillä Olli Rehnin kampitusyrityksistä.

Rehnin siirryttyä Suomen pankkiin äänestivät keskustalaiset hänen tilalleen Mika Lintilän, joka jo alun perinkin kannatti Fennovoimaa. Hanhikivi sijaitsee aivan hänen oman vaalipiirinsä naapurissa, joten valtavan rakennushankkeen laajalle säteilevät aluetaloudelliset vaikutukset ovat hänelle tärkeitä. Kaksissa viime vaaleissa listansa viimeisenä valitulla Lintilällä ei ole varaa eikä halua suututtaa paikallisia antamalla alueelle taloudellisesti äärimmäisen ison projektin nikotella ministeriön takia.
Fennovoimassa on loppujen lopuksi kyse siitä, onko meidän luottaminen siihen, että Putinin ja hänen seuraajiensa hallinto sekä Venäjä ylipäätään ovat halukkaita ja kykeneviä toimimaan reilun pelin hengessä tämän vuosisadan jälkipuoliskolle asti. Ydinturvallisuuden keskiössä on teknisten ja teknologisten riskien minimoiminen, mutta poliittisten riskien, kansakunnan kokonaisedun, arviointi on annettu meillä sinällään viisaasti eduskunnalle. Kuvaavaa on, että kukaan uskottava asiantuntija politiikan tai tutkimuksen puolelta ei ole noussut esiin kertomaan, ettei Fennovoima ole turvallisuuspoliittinen riski. Kun hallituksen ajamaa hanketta on voimakkaasti kritisoitu, olisi ollut kovin helppoa käyttää sitä puolustavia puheenvuoroja, jos tosiaan on sitä mieltä, ettei Fennovoima ole turvallisuuspoliittinen riski. Kukaan ei vain näytä olevan.

Oma arvioni on, että ydinvoimaa kovasti halajavat poliitikot jäivät jumiin sen alun perin pienehkön valheensa kanssa, ettei Fennovoimassa ole ulko- ja turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. He varmaan aidosti uskoivat alkuun, että tämä ulottuvuus ei ole merkittävä asia. Ei se tosiaan olisi ollutkaan, ainakaan nykymitassa, ennen nykyistä turvallisuuskriisiä. Matkan varrella valhe on kasvanut yhä epäuskottavammaksi ja samaan aikaan yhä hankalammaksi luopua. Kuten lupaa ajaneen hallituksen puolustusministeri Carl Haglund lausui aikanaan, Fennovoima hyväksyttiin pakon edessä, koska Venäjä olisi tulkinnut sen hylkäämisen niin rajulla tavalla: Suomen muuttumisena viholliseksi.

Kunnissa on varmasti seurattu ihmeissään tapahtumia, mutta käytännössä Fennovoimasta ei ole mahdollista luopua. Eri vaiheissa projektia ovat omistuksestaan luopuneet, tai ainakin yrittäneet luopua, muun muassa S-ryhmä, Kesko ja Valio. Vaikutuksista ei voi tietenkään varmasti sanoa, mutta näitä vastaan on kohdistettu myös kuluttajakampanjoita, joissa on vaadittu yritysten vetäytymistä. Huono maine ja taloudellinen epävarmuus yhdessä ovat kuluttajarajapinnassa bisnestään tekevälle yritykselle erittäin hyvä syy olla lähtemättä mukaan. Fortumin pakotti mukaan valtion enemmistöomistuksen, oman epäonnistuneen kikkailun ja valtavien Venäjä-investointien yhdistelmä.

Sekä edellinen että nykyinen hallitus ovat olleet varmasti täysin tietoisia hankkeen kielteisistä vaikutuksista eli Venäjän vaikutusvallan lisääntymisestä Suomessa. Ensin siitä ei välitetty ja nyt tämän on katsottu olevan pienempi hinta kuin hankkeen alasajo poliittisin keinoin. Suuret puolueet tästä ovat yhdessä päävastuussa, etunenässä toki Kokoomus. Ainoa Fennovoiman suhteen puhtaat paperit saava puolue on Vihreät.

Venäjän kulissien takainen painostus on ollut niin järeää, ettei hankkeen etenemistä ole haluttu vaarantaa. Venäjä on myös pelannut taitavasti ja kovaa, kuten varmasti tulee tekemään jatkossakin Fennovoiman kanssa. Hankkeen painoarvosta kertoo se, miten Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportissa kuvattiin hankkeen olevan ”Putinin käsiohjauksessa”.

Nykyisen turvallisuuskriisin aikana Suomi on voimakkaasti pyrkinyt takaamaan turvallisuuttaan ja kansallista liikkumavaraansa muokkaamalla lainsäädäntöään, varautumalla valtaviin asehankintoihin, solmimalla kahdenkeskisiä sopimuksia eri länsimaiden kanssa sekä ylipäätään pyrkimällä eri tavoin vahvistamaan itseään kaikenlaista painostusta ja erilaisia uhkia vastaan. Siksi on tavallaan koomista, miten sitten jumitutaan tiukasti kiinni suurimman huolenaiheen, Venäjän, valtapoliittiseen välineeseen. Energia ja aseet ovat Venäjän suurimmat ja tärkeimmät välineet sen tavoitellessa takaisin Neuvostoliiton romahtamisen myötä kadonnutta suurvalta-asemaansa. Kytkimme Fennovoimalla itsemme yhdestä strategisen tärkeästä kohdasta kiinni Venäjään.

Nyt ollaan jo liian pitkällä hankkeen ajamiseksi alas suomalaisten päätöksellä. Kun kansanedustajat myönsivät hankkeelle poliittisen luvan, pusketaan sitä nyt läpi suomalaisen byrokratian niin että pykälät rutisevat. Mikä tahansa normaaleilla säännöillä pelaava hanke olisi jatkuvien törttöilyjen takia uponnut poliittisen ja yleisen mielipiteen takia. Tätä hanketta ei yksinkertaisesti haluta tai voida ajaa alas.


Tämän jälkeen tapahtunutta, tapahtumatonta tai ilmikäynyttä

Rakentamisluvan saaminen myöhästyy ainakin vuodella, koska yhtiö ei muun muassa pysty toimittamaan Säteilyturvakeskukselle ydinvoimalan turvallisuusarvioon liittyvää suunnitteluaineistoa riittävän nopeasti.

STUK: Fennovoiman johtamisjärjestelmä kehittyy hitaasti


Kuntien päätöksenteossa tapahtunutta

Helsinki ja Vantaa selvittävät mahdollisuuksia luopua hankkeesta.

Hamina päätti pysyä hankkeessa mukana.

Oulussa aloite irtautumisesta.

Kouvola päätti pysyä hankkeessa mukana.

Turussa tehty aloite irtautumisesta.


Muuta

Rakennusyhtiö YIT on luopunut Pyhäjoki-talon rakennushankkeesta, kunta ja Fennovoima etsivät uutta kumppania.

Fennovoima on käynnistänyt toimintojensa ja pääkonttorin siirtämisen Helsingistä Pyhäjoelle.

Fennovoima tarjoaa ydinjätteensä loppusijoituspaikoiksi Pyhäjokea tai Eurajokea. Paikalliset vastustavat tätä.

Fennovoima on pitänyt tiiviisti yhteyttä alueen kansanedustajiin

Oulussa järjestettiin Ou­lu Nuc­le­ar Fo­rum, josta toivotaan ydinvoimateollisuuden vuosittaista tapahtumaa.

Fortum ei edelleenkään ole saanut toteutettua mukaan lähtemisensä ehtona pitämiään vesivoimakauppoja.

Fortum on entistä tiukemmin kiinni Venäjän energiastruktuurissa ostettuaan NordStream2-kaasuputkea lähes miljardilla rahoittavan saksalaisen Uniperin.

Rakennusyhtiö SRV ei ole saanut solmittua projektinjohtosopimusta, joka oli yhtiön itsensä mukaan osa kokonaispakettia, kun SRV lähti hankkeeseen mukaan omistajaksi.


Rosatomin kuulumisia

Venäjälläkin kritisoidaan hankkeen taloudellista puolta.

Rosatomin käynnissä oleva ydinvoimalahanke Turkissa on jumissa turkkilaisten yritysten halutessa vetäytyä hankkeesta.

Syyskuussa havaittiin normaalin verrattuna lähes 1000-kertainen Ruthenium 106 -taso säteilyssä Rosatomin Majakin laitoksen laitoksen lähellä.  Yhtiö kieltää mitään onnettomuuksia tapahtuneen.

Rosatom järjesti Kalajoella lasten kesäleirin, jolle osallistui lähes 80 lasta Venäjältä, Unkarista, Slovakiasta, Tšekistä ja Suomesta. Suurin ryhmä tuli Venäjältä.


maanantai 1. tammikuuta 2018

Havaintoja vuodesta 2017

Vuosi 2017 on taputeltu ja hengissä selvittiin. Sekin perusasia on taas palannut ilahtumisten listalle kylmän sodan loppuvuosien tapaan. Tässä muutamia, subkjektiivisia ja hyvin intuitiivisesti poimittuja asioita viime vuodesta. Laittakaa omia havaintojanne vuodesta kommentteihin.

Kiitos vuodesta 2017, tästä jatketaan.

Havahtumisen vuosi

Vuonna 2017 on selvinnyt yhä enemmän ja yhä laajemmin se, miten Venäjä on harjoittanut aktiivisia toimia aggressiivisen ulkopolitiikkansa tukena. Sekaantumiset vaaleihin, pitkään jatkunut äärioikeiston tukeminen ja valeprofiilien avulla yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen ovat esimerkkejä tästä toiminnasta. Myös Suomessa Venäjä vaikuttaa aktiivisesti.
Saa nähdä onko vuosi 2018 samanlainen havahtumisen vuosi Kiinan, paljolti taloudellisen vaikutusvallan kautta tapahtuvan, vaikuttamisen suhteen.

Valmiuden vuosi

Krimin valtauksen jälkeen käynnistyi Suomessa tiukka analyysi tilanteen muuttumisesta ja tarvittavista reagointitavoista. Vuonna 2017 moni tämän työn tuloksista konkretisoitui eri tavoin. Erilaiset selonteot puolustuspolitiikasta sisäiseen turvallisuuteen on hyväksytty jo aiemmin ja niitä on vuoden aikana laitettu toimeen lainsäädännön, varautumisen, suunnittelun ja toimenpiteiden tasolla. Sotilaallisesti suurimmat muutokset olivat lakimuutokset sotilaallisen avun antamisesta ja vastaanottamisesta sekä Puolustusvoimien valmiusyksiköt, jotka takaavat isonkin sotilaallisen voiman käytön tunneissa.
Suomalainen yhteiskunta on nyt aiempaa paremmin valmistautunut kestämään erilaisia kriisejä. Työ on kuitenkin vasta alussa, sillä tällä hetkellä Suomi on valtavan monimutkainen, lähes kokonaan kaupungistunut, globaalisti keskinäisriippuvainen oikeusvaltio läpinäkyvyysvaatimuksineen. Samaan aikaan potentiaaliset uhat ovat monimutkaistuneet ja vaarallistuneet.

Sodan vuosi

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu ja meillä on siis Euroopassa sota käynnissä. Putinilla on myös edelleen duuman hänelle Syyrian operaation alla myöntämä ajasta ja paikasta riippumaton lupa käyttää Venäjän asevoimia oman päätöksensä mukaan maan rajojen ulkopuolella.
Syyrian traaginen sekasotkusota teollisen mittakaavan kidutuksineen, murhineen ja sotarikoksineen jatkuu. Irakissa ei Yhdysvaltojen hyökkäyksen jälkeen ole rauhaa koettu kuin alueellisesti.  ISISin kalifikaatti on periaatteessa kukistettu Syyriassa ja Irakissa, jos maantieteellisen alueen vieminen ajatellaan kukistumiseksi. Mutta sota sen kanssa tulee jatkumaan. Kurdeille näyttää taas kerran käyvän huonosti. Jemenin sotaa käydään piilossa, mutta valtavasti kärsimystä siviileille aiheuttaen. Saudi-Arabian siiryminen uuden, aktiivisemman vallan alle sisältää paljon epävarmuustekijöitä. Saa nähdä miten vuoden loppupäivinä käynnistyneet levottomuudet Iranissa kehittyvät. Pohjois-Korean tilanne on sodan partaalla ja toivottavasti siinä pysyykin. Sen parempaa kehitystä ei oikein ole nähtävissä.

Polarisaation vuosi

Demokratian ytimessä on eri tavoin ajattelevien ihmisten kyky keskustella ja tehdä kompromisseja päätöksenteossa. Puhe ääripäistä sisältää sen ajatuksen, että olisi olemassa kaksi niin kaukana toisistaan olevaa ääripäätä, että niillä ei ole käytännsössä muuta mahdollista kuin vihata ja vastustaa toisiaan. Tämä kylmän sodan polarisaatiota toistava asetelma nousi esiin vuoden 2017 aikanakin monissa asioissa. Perusasetelma on pelkistettynä se, että toisella puolella avointa, liberaalia, keskinäisriippuvuuden maailmaa kannattavat ja toisella puolen arvokonservatiiviset, kansallisvaltiota ja traditioita korostavat ihmiset. Monet asiat Trumpin valinnasta tiernapoikakeskusteluun voidaan palauttaa tälle akselille.
Tähän asetelmaan olisi löydettävä tavat tarttua, aitoa dialogia ja ymmärrystä kehittäen.

Algoritmien vuosi

Ihmiset jakavat tietoa itsestään sosiaalisessa mediassa ja alan yritykset ovat nopeasti kehittyneet sen hyödyntämisessä. Tämä tapahtuu nimenomaan algoritmien avulla, jotka karkeasti sanottuna ovat laskukaavoja, joiden avulla on mahdollista saada irti käyttökelpoista tietoa valtavasta digitaalisen informaation massoista. Emme tiedä mitä kaikkea Google, Facebook ja muut isot yritykset tietävät ihmisyydestä, mutta paljon se on. Niiden liiketoiminnan menestyminen kun nojaa siihen, että ne pystyvät myymään tietynlaisten ihmisten tavoittamista.
Eniten esillä on ollut Trumpin vaalikampanja ja siihen kytkeytynyt Cambridge Analytica -niminen yritys. Esillä olleet tiedot viittaavaat siihen, että kampanja pystyi tavoittamaan juuri niissä ratkaisevissa osavaltioissa juuri ne ratkaisevat ihmiset, joita pystyttiin kohdennetun mainonnan avulla joko aktivoimaan haluttuun suuntaan tai passivoimaan. Parhaillaan tutkitaan millä tavoin näihin ponnisteluihin liittyivät Venäjän hakkeroinnit, valemediat ja muut aktiiviset toimet.
Yhdysvaltain tiedustelupalvelujen yhteinen näkemys on, että Venäjä sekaantui Yhdysvaltojen vaaleihin. Myös Brexit-äänestyksestä on löydetty merkkejä tällaisesta toiminnasta.
Yhä useammin on siis mahdollista manipuloida ihmisiä haluttuun suuntaan. Ei mitään jyrkkiä muutoksia, mutta hyvin ajatellut pienetkin muutokset pienissäkin joukoissa voivat ratkaista paljon. Tekoälyjen kehittäessä algoritmejä yhä taitavammiksi ja yksityiskohtaisemmiksi tulee tämä ilmiö laajenemaan. Tämä on uhka demokraattiselle kansanvallalle, jos ei löydetä tapoja havaita ja estää demokraattisten prosessien manipulointi.

Trumpin vuosi

Donald Trump vannoi virkavalansa vuoden alussa ja viimeistään nyt on käynyt selväksi, että hän ei ole antanut presidentin viran muuttaa itseään lainkaan. Hän on edelleen impulsiivinen, sivistymätön, ovela, röyhkeä ja mustaa valkoiseksi pokkana selittävä valepukki. Hän on myös laajat valtaoikeudet omaava, maailman tällä hetkellä mahtavimman valtion johtaja.
Trumpin vuosi osoitti, että mitä pidempään hän on presidenttinä, sitä pienemmäksi sulaa Yhdysvaltojen hegemonia. Ja vaikka Trump juuri tällä sekunnilla astuisi pois virasta, niin tilanne ei juuri muuttuisi. Trump on seuraus, ei syy. Hän on globalisaation seurauksia (usein ihan hyvistä syistä) pelkäävien viimeinen toivo ja siksi hänestä pidetään kiinni niin tiukasti eri syistä.Trump on irvokkaasti hyvin monien sellaisten ihmisten suosiossa, joiden arvomaailmaan hän seksuaalisine ahdisteluineen, sodan ja väkivallan ihannointeineen, avointa rasismia lähentyvine kantoineen, lähes kaiken kattavine kaksoismoraaleineen ja jatkuvine valheineen sopii mahdollisimman huonosti. Toki monelle riittää hänen takanaan pysymisekseen jo sekin, että hän paskat nakkaa poliittisesta korrektiudesta.
Saa nähdä onko Trump vielä presidenttinä vuoden 2018 lopussa. Joka tapauksessa hän on siinä vaiheessa aiheuttanut jo paljon lisää vahinkoa maalleen ja maailmalle. Pahimmillaan Trump voi syöstä Yhdysvaltojen vetaytymisen ja heikkenemisen kautta koko kansainvälisen järjestyksen käymistilaan.

Presidentin Niinistön vuosi

Vuosi 2017 oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön ensimmäisen kauden viimeinen vuosi. Hänen kuusi vuotta sitten alkanut presidenttiytensä piti olla jotain kansallisen unilukkarin tyyppistä toimintaa, jossa hän muistuttaa lähimmäisyyden tärkeydestä. Tulikin oikeaa johdettavaa ja siihen Niinistö on ollut valmis.
Hänen hieman riskaabeli, mutta ainakin tähän asti onnistunut taktiikkansa pitää yhteydet avoinna Kremliin kanssa on tehnyt hänenstä, ja hänen kauttaan Suomesta, merkittävästi läsnäolevan toimijan käynnissä olevassa eurooppalaisessa turvallisuuskriisissä. Ennen kaikkea se antaa sitten jossakin kohtaa, kun se on mahdollista, Suomelle tilaisuuden olla aidosti ratkaisemassa tilannetta.
Itse veikkaisin, ihan arvauksena siis, että jos tilanne ei olisi mikä olisi, niin Niinistö olisi iloisin, puolivallattomin mielin lähtenyt eläkevuosien viettoon. Nyt ei isänmaan etu antanut hänelle sitä mahdollisuutta. Niinistön viimeisen parin vuoden joskus perin kryptisten känkkäränkkien takana lienee osittain tämä painiskelu. Tämä taas arvailua. Mutta se on varmaa, että tällaisina aikoina toimivat presidentit jäävät historiaan, tavalla tai toisella.

Oma vuoteni

Helmikuun lopussa oli juhlavaa julkistaa oma kirja Bottan Jääkärikäbinetissa. Itse asiassa tilaisuus sisälsi monella tavalla tätä vuotta leimanneita asioita. Sinne pyrki väkisin paikalle pakkomielteisesti minua koko vuoden vainonnut henkilö. Tapasin siellä vanhoja tuttuja, joiden kanssa on ollut ilo olla tekemisissä viime vuosina näiden asioiden tiimoilta. Tapasin siellä myös uusia ihmisiä, joilta saamani positiivinen palaute tuntuu yllättävältä ja hienolta. Tämä vuosi on siis sisältänyt vihaajia, ystäviä ja yllättäviä mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Kirja pääsi myös ehdolle Sanomalehti Karjalaisen Pohjois-Karjalan kulttuuriteko -palkinnon saajaksi. Olen myös ollut presidenttiehdokas Matti Vanhasen riippumattoman asiantuntijatyöryhmän jäsen sekä Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan mediajasoton asiantuntijajäsen.
Tuotin myös Joensuu Paasikivi -seuralle ja Joensuun seutukirjastolle neljän keskustelutapahtuman sarjan Suomalaista turvallisuutta. Tapahtumat olivat osa Suomi100-juhlavuotta. Sen lisäksi tein ihan alkuvuodesta muutamia ja syyspuolella puolenkymmentä erilaista puhekeikkaa. Välissä meni puoli vuotta Skotlannissa ja sielläkin kävin luennoimassa Glasgow´n yliopistossa ja puhumassa paikallisen suomalaisten järjestön tapahtumassa.

Tässä ei varmaan ihan kaikkia tänä vuonna julkaistuja kirjoituksia ole, mutta aika kattavasti.

Kolumnejani YLEllä


Trumpin kanssa ei voi koskaan olla ihan varma
Anteeksi, saisiko tiedustella?
Krim voi olla kapulana rattaissa vielä pitkään
Mistä haetaan turvaa Tukholman jälkeen?
Vieläkö muistat Ukrainan?
Eurooppalaisesta äärioikeistosta on tullut Kremlin kellonsoittajia
Putin ja Trump – veljekset kuin ilvekset
Barcelonan jälkeen – älä anna terroristille, mitä hän haluaa
Putin on maalannut itsensä nurkkaan
Niinistön turvallisuuspoliittinen linja täyttää kolme vuotta
Halusiko vuotaja kostaa, paljastaa vääryyksiä vai kampittaa jonkun?


Kolumnejani Karjalaisessa



Nuku rauhassa -kampanjan sivuilla


Idäntutkimus 3/2017, kolumni: Elämme informaation aseistamisen aikaa (ei verkkoversiota)


Henkilöhaastattelujani






sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Helsingin Sanomat ja tiedustelun salaisuudet



Helsingin Sanomien julkaisema juttu Puolustusvoimien tiedustelusta on herättänyt melkoisen myrskyn. Kun asiaa valtiovallan puolelta kommentoi ensimmäisenä virallisesti tasavallan presidentti, niin tietää, että nyt on tosi kyseessä. Itse juttu sisältää pääosin yleisluontoisen kuvauksen Puolustusvoimien signaalitiedustelusta.

Juttu perustuu HS:n haltuunsa saamiin asiakirjoihin. Tai ainakin ne asiakirjat ikäänkuin selittävät jutun kokonaan, vaikka veikkaisin muutakin toimittajantyötä tehdyn kiitettävästi. Toinen jutun kirjoittajista, Lumilapio-palkinnolla tutkivasta journalismista palkittu  Laura Halminen twiittasikin prosessin kestäneen hänen osaltaan useita viikkoja. Jutun toinen kirjoittaja, todennäköisesti tahdin jutunteossa määrännyt, erittäin kokenut toimittaja Tuomo Pietiläinen omaa myös vahvan taustan tutkivassa journalismissa. Hän on kirjoittanut useita tiedustelulakiin hyvin kriittisesti suhtautuvia juttuja. Niiden kriittisyys on joidenkin mielestä yltänyt liioitteluksi tai jopa vääristelyksi. Virkakoneistoa Pietiläinen onnistui loukkaamaan nimittämällä eduskuntaan virkansa puolesta kutsuttuja lobbareiksi.

Helsingin Sanomien haltuunsa saamat asiakirjat olivat kaikkein järeimpiä salaisuusluokituksiltaan. Niiden käsittely on niiden oikeassa ympäristössä on äärimmäisen tarkkaa ja hyvin harvalukuinen joukko niitä ylipäätään edes näkee. HS ei lähdesuojaan vedoten paljastanut mitään, miten se aineiston käsiinsä sai.

Kun vuodon lähde selviää, kehystää se tapahtumaa uudelleen. Se, että onko vuoto Puolustusvoimissa, muualla virkakoneistossa vai poliittisessa päätöksenteossa, on iso asia. Periaatteessa lähde voi olla muuallakin, mutta se mahdollisuus on perin pieni. Myös vuotajan motiivi on tärkeä. Yleensä omaa organisaatiotaan vahingoittavaa tietoa vuotavilla on taustalla joko halu paljastaa vääryyksiä tai kostaa jotakin itselleen tapahtunutta. Nyt kyseessä ei ainakaan ole pilliinviheltäjä, sillä HS toteaa haltuunsa saamansa aineiston perusteella Puolustusvoimien tiedustelun toimivan oikein. Jutun ja tietojen julkaisemista perusteltiin näin oikeastaan vain "hyvä tietää" -perustelulla. 

Kun kyseessä on näin salaisia asiapapereita, niin niiden käsittelyssä on valtiolla hyvin tarkat määräykset ja niitä määräyksiä myös valvotaan. HS vakuuttaa käsitelleensä aineistoa sen vaatimalla tarkkuudella. Koska jutun verkkoversiossa oli kuvia näistä salaisista asiakirjoista, on ainakin osa aineistoa ollut myös digitaalisessa muodossa. 

On myös hyvin mahdollista, että lehden julkaiseman aineiston pohjalta on vieraiden valtojen tiedustelupalveluilla mahdollista tehdä myös pidemmälle meneviä johtopäätöksiä Suomen kyvyistä. Pienet yksityiskohdat voivat täydentää jonkun kuvan kokonaiseksi. Vaikka paperien leimaaminen salaisiksi tai erittäin salaisiksi on tosiaan hallinnollinen päätös, kuten HS selittää, niin vaikea on uskoa HS:n olevan viranomaisia kykenevämpi arvioimaan luottamuksellisuuden tarvetta. HS ilmoitti, että oli tarkkaan harkinnut jutussa kerrottavat asiat ja mitään suuria yllätyksiä ei tosiaan esiin noussut. Mutta, kuten sanottua, nyt julkistetun tiedon vahingollisuutta on mahdotonta arvioida. 

Viimeksi kun presidentti kiiruhti julkisuuteen tuntien varoajalla, oli Hollannissa paljastettu Suomen avustaneen Venäjältä ostetun BUK-ohjuksen räjäytyksellä malesialaiskoneen alasampumiseen liittyviä tutkimuksia. Silloin kyse oli arasta asiasta Venäjän suhteen. Nyt presidentti julkaisi muutaman lauseen tiedotteen. Se osoitti heti, miten vakavasta asiasta oli kysymys. Erityisesti tunteet Puolustusvoimien henkilökunnan keskuudessa kuumenivat välittömästi. Tälle nopealle ja kovalle reaktiolle on selityksensä.

Tiedustelu on toimintaa, jossa pyritään eri tavoin saamaan selville tärkeitä asioita päätöksenteon ja turvallisuuden kannalta. Mahdollisimman hyvän tiedon avulla tehdyt päätökset ja tieto turvallisuuteen liittyvistä riskeistä ja uhista ovat selviytymisen edelltyksiä. Tätä toimintaa on tehty läpi ihmiskunnan historian ja edelleen se on valtion ja muunkinlaisten organisaatioiden ydintoimintaa. 

Tiedustelua tehdään suhteellisen pieneltä, mutta merkittävältä osaltaan salaisilla keinoilla. Jos keinot saadaan selville, tiedonkulku loppuu. Hyvin usein saadusta tiedosta on mahdollista tehdä hyvinkin tarkkoja johtopäätöksiä siitä, miten tieto on saatu. Siksi tiedustelutiedon salaaminen on onnistuneen tiedustelun perusta. Tämä perusta on luonut koko eetoksen alalle, jossa salaisuuksien pitämistä pidetään keskeisenä arvona. Tämä eetos näkyy myös asiaan liittyvässä lainsäädännössä ja määräyksissä. Puolustusvoimien sisäisessä kulttuurissa tiedustelun arkaluonteisuus ja siihen liittyvä tiukka vaitiolo ovat ehdottomia refleksejä. Tiedustelu on maan turvallisuuden takaamisessa ehdottoman tärkeää toimintaa, jonka vaarantaminen vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Näihin reflekseihin ja asenteisiin HS:n juttu paukautti isolla voimalla ja vaikutus myös emotionaalisella tasolla oli sen mukainen. Kun suomalainen kenraali ilmoittaa julkisesti peruneensa maan suurimman sanomalehden tilauksen, on tosi kyseessä. Toki Puolustusvoimien piiristä tuli myös maltillisempia näkemyksiä tilanteesta.

Journalismi puolestaan toimii avoimuuden eetoksella. Sen tehtävä on tuoda esiin ja kertoa asioista ja ilmiöistä. HS perusteli juttuaan juuri tällä tehtävällään kertoa kansalaisille heille tärkeästä asiasta. Kun uusi tiedustelulaki astuu voimaan, on tähän asti erittäin salaisena pidetty sotilastiedustelu merkittävämmässä asemassa ja siksi lehden mielestä on kansalaisten oikeutettua tietää paremmin minkälaisesta laitoksesta on kysymys. Tästä toimijasta ei oltu juurikaan kerrottu, vaikka tiedontarve oli uuden lainsäädännön myötä ilmeinen. Tietotyhjiö täyttyi, kuten sillä on aina, tavalla tai toisella, tapana tehdä.

Tässä nyt käsillä olevassa tapauksessa nämä kaksi hyvin vastakkaista eetosta ovat törmänneet toisiinsa todella kovalla vauhdilla. Eivätkä seuraukseet jääneet vain juridisen prosessin käynnistämiseen, jossa selvitetään tekikö kuka mitä lainvastaista vai ei. Helsingin Sanomien juttujen kommenttipalstoilla ihmiset ovat pääsääntöisesti olleet pöyristyneitä lehden toiminnasta ja varsinkin alussa mielialaa hallitsi lähes kokonaan lehden vastainen ilmapiiri, joka laajentui sosiaalisessa mediassa kattamaan kohdistumaan jopa kaikkiin toimittajiin. Tunteet kuumenivat ja monien lausunnot tulivat tarpeettoman kovasanaisiksi ja pahimmillaan jopa hyökkäyksiksi ylipäätään toimittajia ja journalismia vastaan. Hyvin suureellisia jurdisia termejä maanpetoksesta alkaen manattiin esiin. Tämä tullee herättämään myös vastareaktion, jossa ylimenneet syytökset herättävät halun puolustaa lehden ja toimittajien toimintaa. Toivottavasti tähän ei mennä. >> Toivottavasti ylimenneitä syytöksiä ei tule, eikä olisi tarpeen puolustaa median turvallisuutta ja vapautta.

KRP on ilmoittanut tutkivansa jutun yhteydessä turvallisuussalaisuuden paljastamista. Asiakirjat vuotaneen henkilön tilanne lienee hyvin selvä, vaikka syyllinen hänkin on vasta lainvoimaisen tuomion jälkeen, mutta lehden päätoimittajan ja jutut kirjoittaneiden toimittajien toiminta on myös tutkittavana. Asiaan pyritään saamaan selvyys mahdollisimman pian

PV:n tiedustelulaitoksen johtaja tiedustelupäällikkö, kenraali kenraalimajuri Harri Ohra-aho teki myöhään lauantaina sovinnoneleen Twitterissä HS:n päätoimittajalle Kaius Niemelle. Kaiken kuohunnan keskellä Ohra-aho osoitti minusta kykyä paitsi nousta tilanteen yläpuolelle, myös kykyä tehdä rohkean pelimannilikkeen asian ratkaisua edistääkseen. Siunauksen tälle toimelleen hän sai myös ylipäälliköltä, kun presidentti Niinistö tykkäsi Ohra-ahon twiitistä oman tilinsa kautta. Niemi vastasi twiittin ja lyhyt keskustelu avasi yhteyden. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö juridinen prosessi jyräisi edelleen eteenpäin, mutta ainakin minusta on huojentavaa nähdä, miten suomalaisen yhteiskunnan kannalta keskeiset toimijat pystyvät äärimmäisessäkin tilanteessa luomaan yhteyden. Tämän yhteyden muodostumista tuki varmaan se, että HS:ssa ei tänään sunnuntaina ollut muuta aiheeseen liittyvää, kuin päätoimittajan haastattelu, jossa hän perusteli lehden toimintaa. Alunperin näitä juttuja piti tulla useita ja jotenkin järkeenkäypää olisi ollut, että myös sunnuntainumerossa asiaa olisi käsitelty.

HS pyrki minun mielestäni oikeaan asiaan, kertoa lain myötä yhä keskeisemmässä asemassa vaikuttavasta viranomaistahosta. Mutta se teki sen mielestäni perin väärin. Nyt aineiston julkaisemisessa oli minun mielestäni aivan turhanaikaista pätemistä leimoilla ja kansalaiselle merkityksettömien tietojen täsmällisyydellä. Melko lailla riittävän pitkälle oltaisiin päästy ”HS:n tietojen mukaan” -ilmaisulla. Jos juttu olisi tuonut esiin esimerkiksi viranomaisten väärinkäytöksiä tai muuta merkittävää, olisi jutun aiheuttaman vahinko perusteltavissa. Oikealla asialla väärillä keinoilla siis.

Vaikka pitäisi lehden arviota julkaista aineistoa kuinka vääränä, niin suurin syy salaisuuksien julkituloon on kuitenkin vuotajalla. Salaisista salaisimmasta vuodetaan tietoa ulos ja se on kovin monin tavoin hirvittävä asia. Voisin kuvitella työilmapiirin tiedustelu- ja turvallisuusviranomaisten keskuudessa olevan melkoisen painajaismainen tällä hetkellä. Valtavasti resursseja tuhlautuu jutun tutkimiseen ja saamiseen päätökseen. Ulkomaisten tiedustelupalvelujen luottamus on kovalla koetuksella ja ilman kansainvälistä tietojenvaihtoa olemme pulassa. Jos jokin taho arvioi kykyjensä tiedustella olevan vaarassa, koska Suomessa on vuoto, niin ei se meille enää tietojaan jaa.

Yllättävän rajuna noussut aalto Helsingin Sanomien toimintaa vastaan ei toivottavasti käänny ristiretkeksi toimittajia ja journalismia vastaan. Sitä taistoa kun käyvät jo erilaiset yhteiskuntavastaiset voimat politiikan marginaaleissa. Vaikka HS monien muidenkin kuin minun mielestäni toimi tämän jutun julkaistessaan väärin, niin asiaa selvitetään paitsi oikeudessa, niin varmasti myös lehden sisällä. Helsingin Sanomat on tasokas, journalistinen julkaisu ja sellaisena myös tästä virheestä huolimatta pysyy. Toivon sen pystyvän käymään tämän prosessin avoimen kriittisesti läpi ja hakemaan taas luottamusta lukijoiltaan. Helsingin Sanomat tarvitsee lukijansa, mutta myös Suomi tarvitsee Hesarinsa. Siksi olisi kaikkien osapuolten tärkeää hoitaa tämä katastrofi tiukasti ja tyylikkäästi, vahingot minimoiden.

Lisäyksiä:

Sanoman hallitus on pyytänyt HS:ltä selvityksen tiedustelu-uutisoinnin journalistisesta prosessista

Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan avoin kirje lukijoille:
Artikkeli Viestikoekeskuksesta olisi pitänyt perustella paremmin lukijoille

lauantai 2. joulukuuta 2017

Tapaus Timo ja Turvallisuuskomitea

”Ulkopolitiikan ja maan johdossa on IS:n tietojen mukaan luettu raportin tietoja ja näkemyksiä kauhuissaan.” 

Tämä on lause, johon hyvin pitkälti perustuu nyt kuukauden käynnissä ollut kohu Turvallisuuskomiteasta ja sen asiantuntijaverkon lausunnoista kootusta muistiosta. Muistio käsittelee mahdollisia vaikutusyrityksiä Suomen presidentinvaaleihin. Lause ilmestyi Timo Haapalan kolumnissa Ilta-Sanomissa sunnuntaina 29.11.2017. 


Erikoistoimittajan tittelillä kulkeva Haapala siis kirjoitti kolumnin sunnuntaina, kun aiheen esiin nostanut Helsingin Sanomien artikkeli ilmestyi verkkoon edellisenä päivänä.

Haapalan ensimmäisestä kirjoituksesta käy näin ilmi, että hän sai aiheen ja sen kehystyksen taholta, jota pitää uskottavana lähteenä valtiojohdon tunnelmiin. Haapala on ollut niin pitkään mukana kuvioissa, että tietää hyvin kuka tosiaan tietää. Voi valistuneesti arvailla Haapalan olleen suoraan tai luottamansa tahon kautta tekemisissä jonkun ministerin tai heidän lähipiiriinsä kuuluvan kanssa. Tasavallan presidentin kanslia tai ulkoministeriö eivät kovin todennäköisiä lähteitä tällaisille puheille ole. Mutta toki mahdollisia.


”Moni kysyy, miksi komitea tuli ulos juuri nyt, kun ehdokkaiden yhteistentit alkavat. Keskustelu Natosta voi olla yksi motiivi, IS:lle arvioidaan. Esimerkiksi kokoomuksessa on paljon niitä, jotka ovat suivaantuneet Niinistön passiivisuuteen Nato-jäsenyyden ajamisessa, vaikka kokoomuksen puoluevaltuusto Niinistön ehdokkuudesta eilen riemuitsikin.”


Tämän mielipiteen Haapala ei suoraan sano olevan samalta taholta peräisin kuin sen, joka aiemmin kuvasi valtiojohdon tunnelmia. Tämä on kuitenkin luultavaa. Joka tapauksessa tässä Haapalan välittämässä arviossa pidetään Niinistön nuivaan Nato-linjaan happamasti suhtautuvia kokoomuslaisia mahdollisina syypäinä Turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston muistion tuomisesta julkisuuteen. Tosin Haapala itse syyttää tästä Turvallisuuskomiteaa jo juttunsa otsikossa ”Mitä peliä puolustusministeriön turvallisuuskomitea pelaa presidentinvaalien alla?” 


Jos Haapalan lähde on tosiaan hallituspuolueista, niin sekä Nato-olettamus että presidentinvaali-olettamus kertovat kyseessä olevan todennäköisimmin keskustalaisen tiedonlähteen. Kokoomuksella on valmis Nato-kanta ja Niinistö ehdokkaana. Sinisillä on eloonjäämiskamppailunsa, ei presidenttiehdokasta, presidentille hyvin lojaalisti toimineet ministerit  ja Nato-jäsenyyttä kannattava Sampo Terho. Mutta tämä mietiskely Haapalan lähteestä on toki vain valistunutta arvailua.


Turvallisuuskomitean pääsihteeri Vesa Valtonen on kertonut muistion luovutuksesta sen, että kun kyseessä ei ollut luottamukselliseksi tai salaiseksi julistettu asiakirja, oli se lain mukaan pyydettäessä luovutettava. Sitä, miten alkuperäisen, asiallisen jutun aiheesta kirjoittanut HS:n Paavo Teittinen osasi muistiota pyytää, ei kerrota missään.


Aloite muistion julkaisusta tuli siis Helsingin Sanomilta ja julkinen aloite kohuun tuli Timo Haapalalta. Kuitenkin useammissa asiasta kertovissa jutuissa esiintyi sisäänrakennettuna väite, että Turvallisuuskomitea olisi ollut aktiivinen muistion julkaisussa. Sitä se tosiaan ei ollut, vaikka sitä korostetaan kritiikissä hyvin painavana syntinä. Itse pitäisin kohun tärkeimpänä synnyttäjänä sitä/niitä ihmisiä, jotka kuvasivat Haapalalle ”ulkopolitiikan ja maan johdon lukeneen kauhuissaan raporttia”  ja kehystivät Haapalalle herkullisen jutun. Haapalan tyyli ja asema ovat sellaisia, että hänelle tällainen isoeleinen kauhistelukolumnointi on se tärkein ilmaisutapa. Tämän on todennäköisesti ymmärtänyt myös se/ne ihmiset, jotka Haapalalle ovat asiasta kertoneet. Haapalan kautta juttu saa taatusti vauhtia ja väriä. Sitä mitkä motiivit hänellä/heillä tähän oli, ei pysty sanomaan. Tai sitten Haapala vain kuuli juorun, jonka arvioi riittäväksi pohjaksi julkaista kolumnin. Tietoa näistä taustoista ei ole ja tuskin saadaankaan, sillä journalistin lähdesuoja on erittäin hyvistä syistä pitävä.


Toinen Haapalan alkuperäisessä jutussa esiintynyt väärinkäsitys, että muistio olisi Turvallisuuskomitean virallinen kanta, toistuu paitsi yleisön kommenteissa ja kysymyksissä, niin myös jälleen aiheesta kirjoitetuissa lehtijutuissa. Tätä väärinkäsitystä voimistaa vielä kansanedustaja Ilkka Kanervan kummallisena pitämäni ulostulo, jossa hän vaatii että ”Nykyisen valtiollisen turvallisuuskomitean ei pitäisi saada muodostaa Suomen virallisia kantoja turvallisuusasioissa.”


Kummalliseksi ulostulon tekee minusta se, että Turvallisuuskomitea ei muodosta kantoja, vaan poliitikot muodostavat ja virkakoneisto toteuttaa niitä asiantuntemuksensa avulla. Kanervan vaatimus turvallisuusneuvoston perustamisesta sisältää kaikuja kamppailusta, jota käytiin turvallisuuskomiteaa perustettaessa. Kanerva myös tietää vallan hyvin sen, että turvallisuusneuvoston perustaminen olisi poliittisesti ja juridisesti erittäin haastava prosessi, josta ei sitäpaitsi ole kirjattu sanaakaan hallitusohjelmaan. Sinällään lisäresurssien saaminen, myös poliittisten sellaisten, ennakointityöhön ja varautumiseen olisi ihan paikallaan.





Ilta-Sanomat nimittää korjausta täsmennykseksi.

Toki Haapalan juttuun tehtiin loppujen lopuksi korjaus, jossa kerrottiin, että kyseessä oli asiantuntijaverkoston muistio, ei Turvallisuuskomitean kanta. Tähän tekstin sisällön kannalta erittäin olennaiseen korjaukseen (tai täsmennykseen, kuten IS jostain syystä haluaa sanoa) kului yli kaksi vuorokautta julkaisuhetkestä. Toki hyvä, että tieto korjattiin, mutta väärä tieto oli jo karannut maailmalle kauan ennen korjausta. Kuten Faktabaari asiasta totesi ”Mutta kuten aina, aihetta koskenut julkinen keskustelu oli siihen mennessä jo alkanut elää omaa, muistion sisällöstä, tekijöistä ja statuksesta riippumatonta elämäänsä.”


Tämä kahden toimittajan sananvaihto asiasta kuvaa hyvin sitä, miten epäselvä tilanne useimmille on. Haapalan twiitistä käy myös hyvin ilmi hänen asennoitumisensa asiantuntijaverkoston työhön.

Kolmas Haapalan ja myös muiden kriittisissä näkemyksissä esitetty kummallisuus oli muistiossa esitettyjen keinojen leimaaminen mielikuvituksellisiksi. Kaikki paperissa mainitut Venäjän vaikuttamistavat ovat jo tapahtuneita
, meillä tai muualla. Vihjailut liiasta Remeksen lukemisesta eivät poista sitä tosiseikkaa, että turvallisuusympäristömme on muuttunut karusti huonompaan suuntaan. Tai sitä, että Remeksen kirjojen korkeatasoinen taustatutkimus näkyy niiden toimintaympäristön realistisuudessa.

Jotkut politiikan huipulla pitävät tällaista olemassaoleviin ilmiöihin varautumista tai edes niistä puhumista alarmismina eli siis että niissä esitettävä vaara olisi aiheetonta tai liioiteltua. Tämä asenne väikkyi myös Haapala välittämissä kommenteissa. Tämä koskee erityisesti Venäjän toimien arviointia. UPI:n karuhko Venäjä-raportti sai aikanaan samanlaista ryöpytystä kuin muistio.

Käsillä olleen tiedon avulla oli kuitenkin mahdollista muodostaa asiapohjaltaan kestävä esitys Turvallisuuskomitena asiantuntijaverkoston muistiosta ja kokonaisuudesta, joka siihen liittyy. Siihen kykenivät ainakin sekä alkuperäinen HS:n juttu että Haapalan Ilta-Sanomien kilpailija Iltalehti.

Toki Haapalan juttu oli nimenomaan näkemyksellinen kolumni, mutta sellainenkin on rakennettava faktojen pohjalle. Veikkaisin, että tulevaisuudessa niitä faktoja on tosin hankalampaa metsästää, sillä tämä kohu lienee saanut muutkin kuin Turvallisuuskomitean miettimään mitä asioista varautumisesta on syytä kertoa julkisuuteen.


Faktantarkitusta ansiokkaasti tekevä Faktabaari kävi omassa kirjoituksessaan Haapalan kirjoituksen läpi hyvin tarkasti läpi. Se myös esitti jo tässä vaiheessa johtopäätökset, jotka ovat kestäneet hyvin myös prosessin myöhempien vaiheiden läpi. 


Faktabaari: Mitä tästä opimme?
 

  • Turvallisuuskomitea on valtionhallinnon korkeimmista virkamiehistä koostuva elin, jonka kannanotoilla ja päätöksillä on suuri merkitys. Sen lakisääteisenä tehtävänä on mm. ennakoivan varautumisen edistäminen.
  • Varautumisen suunnittelussa komitea käyttää apuna sekä hallinnon omia että sen ulkopuolisia asiantuntijoita. He esittävät henkilökohtaisia näkemyksiä, joille ei voida antaa samaa merkitystä kuin komitean päätöksille.
  • Tässä tapauksessa eroa komitean kannan ja asiantuntijoiden näkemysten välillä ei mediassa tehty selväksi. Siitä aiheutui harhaista julkista keskustelua ja varautumista vaikeuttavia kannanottoja,
  • Kohun keskipisteessä ollut muistio ei sellaisenaan edistänyt kansalaisten ymmärrystä mahdollisen ulkoisen vaikuttamisen keinoista ja tavoitteista. Uhkia koskevien luetteloiden julkaiseminen ei ole tarkoituksenmukaista, koska kaikkien uhkien torjumiseen ei voida eikä pidä varautua samalla painolla.
  • Todennäköisten uhkien erottaminen epätodennäköisistä olisi edellyttänyt poliittista harkintaa. Uhkakuvien esittäminen ilman tällaista harkintaa ja ilman toimintaohjeita lisää epävarmuutta ja pelkoa, jota varautumisen avulla on tarkoitus vähentää.
  • Ulkoisiin uhkiin varautuminen on kansallisen turvallisuuspolitiikan ydin. Vastuu siitä, että aihetta koskeva julkinen keskustelu edistää kansallista turvallisuutta on viimekädessä poliitikoilla, ei virkamiehillä.

Kritisoin jo aiemmin voimakkaasti presidentti Niinistön reaktiota tilanteeseen. Minun tulkintani mukaan presidentti kuitenkin veti jollain tasolla arvostelunsa takaisin todetessaan vaalitentissä 13.11. :

”Informaatiovaikuttamisesta @niinisto toteaa, että julkisessa hallinnossa kannattaisi luoda fiktiivisiä mahdollisuuksia kaikesta siitä, mitä voi tulla eteen. Niin että meillä on heti ratkaisun avaimet kädessä. Tähän sitten vielä lisäksi koulutus ja sivistys." 

”Venäjän osalta @niinisto nostaa esille tarpeen varautua erilaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi lapsikiistoissa varautumista on tehty ja asioiden hoito on parantunut. Juuri tällaista aktiviteettia kaivattaisiin. #Presidentinvaalit2018”.

Minä pidän näiden kahden twiitin sisältöä ja myös niiden nostamista kampanjatilin twiiteiksi osoituksena, että presidentti pitää Turvallisuuskomitean ennakointityötä tarpeellisena ja arvossa. Mutta presidentin ja ylipäällikön aiempi arvostelu teki kuitenkin virkakoneiston edustajille hyvin hankalaksi nousta puolustamaan Turvallisuuskomiteaa. Käynnissä olevat presidentinvaalit puolestaan tekevät poliitikoille presidentin toiminnan arvostelun hankalaksi, sillä gallup-asetelma saa tällaisesta puhuvan näyttämään auttamatta häviöllä oloaan selittelevältä pikkusielulta.

Mediakaan ei tähän ole oikein pystynyt tarttumaan, sillä aihe on median murroksen runtelemille toimituksille hyvin hankala: paljon työtä ja asiantuntemusta vaativa, mutta todennäköisesti aika harvaa kiinnostava. Lisäksi toimittajille, kuten melkein kaikilla muillekin ammattikunnille, on hieman noloa setviä julkisesti oman alan ihmisiä. Uuden Suomen Markku Huusko kirjoitti prosessista lyhyen, mutta ansiokkaan kuvauksen, joka kuitenkin keskittyi pelkästään pääosin poliitikkojen tekemisiin ja sanomisiin.


Lisäys: Myös Arja Paananen kirjoitti Ilta-Sanomiin tarkkanäköisen ja suhteellisuudentajuisen analyysin tilanteesta.

Erkki Tuomioja otti raporttiin myös kantaa tuoreeltaan, ilmeisesti kuitenkin vasta Haapalan jutun luettuaan, 30.10. Facebookissa. Siinä Tuomioja on Haapalan kanssa hyvin samoilla linjoilla sekä näkemyksen että tyylin puolesta.

"Turvallisuuskomitean kokonaisturvallisuuden ennakointiverkosto" on pohtinut sitä mitä kaikkea naapuri voisi tehdä vaikuttaakseen Suomen vaaleihin. Paperin viimeinen kohta vaikuttamisen tavoitteista on: "Viranomaisten uskottavuuden heikentäminen". Ei sellaiseen tarvita rajan takaa tulevaa vaikuttamista. Siihen riittää ihan supisuomalainen joukko Turvallisuuskomiteaan koottuja pahauskoisia hölmöjä. 

Asiaan liittyviä kriittisiä puheenvuoroja kuultiin myös kahdelta vanhemman polven demarilta. Nykyään Venäjän kaasuputken lobbausta tekevä Paavo Lipponen piti Turvallisuuskomiteaa “demokratian ulkopuolisena porukkana, jollaisia ei pitäisi olla olemassa". Lausunto viittaa siihen, että Turvallisuuskomitea olisi jotenkin poliittisen johdon ulottumattomissa, joka ei tietenkään pidä paikkaansa. Todennäköisesti Lipponen tarkoitti tällä ilmaisulla, että ei pidä tällaisen elimen koostamista viranhaltijoista poliitikkojen sijaan hyvänä ratkaisuna. Mutta joka tapauksessa maailmalle lähti taas hyvin helposti virheellisesti tulkittava näkemys Turvallisuuskomitean luonteesta ja asemasta.

Haapala päätti nostaa asian Kanervan ja Lipposen innoittaman uudestaan esiin ja kirjoitti 26.11. taas kolumnin, tällä kertaa otsikolla: "Onko salamurhavaroituksillaan vauhtisokeuteen hurahtanut turvallisuuskomitea lopun edessä?" Jutun mukaan Haapala arvioi nyt Turvallisuuskomitean lakkauttamisen olevan nyt realistinen vaihtoehto. Hän toteaa myös seuraavasti:

"Ärtymystä poliitikkojen piirissä on herättänyt epäilemättä komitean puolustajiin liittyneiden upseerien ja tutkijoiden joukko, joiden puheista on voinut vetää johtopäätöksen, että poliitikot ovat turvallisuuskysymyksissä ja Venäjän uhan suhteen liki lapsen asteella."


Tässä Haapala vetää ihan perinteistä riidankylväjän roolia, jossa kertoo yhdelle ryhmälle mitä ilkeää toinen ryhmä heistä ajattelee. Tai pikemminkin mitä ilkeää Haapala ajattelee heistä ajateltavan. Eikä Turvallisuuskomitean lakkauttaminen ole yhtään sen realistisempi vaihtoehto kuin turvallisuusneuvoston perustaminenkaan. Mutta oman näkemyksensä Haapala tekee kyllä tässä kirjoituksessa selväksi. 

Asiaa ei ole puitu pelkästään mediassa, vaan Haapalan kolumni nosti Turvallisuuskomitan työskentelyn myös politiikan esityslistalle. Kansanedustaja Markus Mustajärvi (vas) teki heti 1.11. kirjallisen kysymyksen eduskunnassa puolustusministeri Niinistölle vastattavaksi:


”Kyseisen asiantuntijatyöryhmän tuotos ja sen uutisointi olivat asiantuntijatyön sijaan trollitoimintaa ja hybridihörhöilyä. Se heikensi muodollisesti arvovaltaisen Turvallisuuskomitean uskottavuutta ja asetti työryhmän motiivit kyseenalaisiksi.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:
Millä perusteella puolustusministeriön Turvallisuuskomitean asiantuntijaryhmä on määrätty salaiseksi,  aiotaanko työryhmän jäsenet julkistaa sekä mihin toimiin vastuuministeri ryhtyy, jotta Turvallisuuskomitea ei enempää heikennä kansalaisten turvallisuudentunnetta?”


Mustajärven kysymys oli pitkälti Haapalan kolumni käännettynä eduskuntakysymykseksi. Mustajärvi on hyvin informoitu ihminen, sillä hän kuuluu puolustusvaliokuntaan, joten en millään usko, että muistion asiat olisivat tulleet hänelle yllätyksenä. Kysymyksen sanamuoto viittaa siihen, että Mustajärvi haluaa juuri kysymyksessään esitetyllä tavalla heikentää Turvallisuuskomitean uskottavuutta. Virkavastuulla toimivien asiantuntijoiden työn nimittäminen trollitoiminnaksi ja hybridihörhöilyksiksi on törkeästi sanottu. Jos tämä väite olisi totta, pitäisi näiden ihmisten olla laillisuusvalvonnan tai ainakin kurinpitomenettelyn kohteina. Mainintaa tällaisista prosesseista en ole nähnyt missään. Enkä tosin usko että sellaiseen on mitään syytäkään.


Mustajärvi myös nostaa esiin monia hiertäneen asian verkoston jäsenten salatusta henkilöllisyydestä. Turvallisuuskomitean puheenjohtajan, puolustusministeriön kansalianpäällikön Jukka Juustin mukaan verkoston jäsenten nimet ovat luottamuksellisia, mutta he itse saisivat halutessaan kertoa jäsenyydestään. He ovat kuitenkin sopineet keskenään, ettei kukaan kerro jäsenyydestään julkisesti.


Aurora Rämö kirjoittaa Suomen Kuvalehden kolumnissaan (€) prosessista ja päätyy kertomaan kielteisen tietopyyntövastauksen perusteista. Pyyntö koski siis verkoston kokoonpanoa. Rämön esittämä huoli läpinäkyvyyden puutteesta on ihan perusteltu avoimessa demokratiassa. Eikä hän ollut ainoa asiaa esiin nostanut






Julkisuuden avulla journalismi voi toimia vallan vahtikoirana ja avata kansalaisille heidän elämäänsä vaikuttavia prosesseja ja niitä prosesseja pyörittäviä tahoja ja ihmisiä. Kun on lakiin perustuvaa valtaa ja vastuuta muista ihmisistä, pitää olla myös tilivelvollisuutta. Ja sitten tulee se mutta.

Erilaisissa valemedioissa on arvuuteltu hyvin ikävään sävyyn verkoston jäsenten nimiä. Jos joku tai jotkut varmistettaisiin verkoston jäseniksi, saisivat he päälleen armottoman paskamyrskyn. Meillä on yhteiskunnassamme tällä hetkellä voimaantuneina ja voimaannutettuina aineksia, jotka käyvät armottomasti eri tavalla ajattelevien kimppuun. Venäjän toimia kriittisesti arvioivat saavat säännönmukaista vastaansa panettelua ja muuta häirintää. Tämän tiedän kokemuksesta ja kokemusten jakamisen kautta. Niin kauan kun yhteiskunta ei pysty suojelemaan näitä asiantuntijoita verkkoväkivallalta, niin pitää tehdä päätös siitä, että kummasta pidetään kiinni, avoimuudesta vai turvallisuuden hyväksi työtä tekevien turvallisuudesta. Turvallisuuskomitea on valinnut jälkimmäisen toimintalinjan ja sillä on eittämättömät perusteensa.


Joka tapauksessa veikkaisin, että jotkut verkostosta jo lopettivat homman saatuaan kovasanaiset haukut ensin presidentiltä ja monelta muulta ja näyttäytyessään mediassa esitettyjen virheellisten tietojen takia hyvin epäedullisessa valossa. Ja vaikkei kukaan lähtisikään, niin tämä kokemus ei voi olla vaikuttamatta juuri siihen työhön, jota heiltä on pyydetty Suomen ja suomalaisten turvallisuuden eteen tekemään.

Tässä on koottuna lähes kaikki julkinen kommentointi asiasta. Tätä tapausta ei siis ole kommentoitu mitenkään laajalti, enemmälti oikeastaan vain yhdessä presidenttitentissä ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen juhlaseminaarissa. Puhetta muuten veikkaisin riittäneen. 

On siis tapahtunut ainakin seuraavaa: 



  • Presidenttiehdokkaat kyseenalaistivat joukolla maan keskeistä turvallisuusinstituutiota.
  • Entinen pääministerin ja nykyinen puolustusvaliokunnan puheenjohtajan vaativat, tai heidän tulkittiin vaatineen, Turvallisuuskomitean lakkauttamista.
  • Puolustusvaliokunnan jäsen laati kirjallisen kysymyksen eduskunnassa puolustusministerin vastattavaksi.
  • On julkaistu lukuisia valemedioiden juttuja, joissa päästiin todistamaan turvallisuudesta vastaavien viranomaisten kyvyttömyydestä ja vainoharhaisuudesta.
  • On julkaistu lukuisia perinteisten medioiden juttuja, joissa Turvallisuuskomitean asema ja olemus välittyi puutteellisesti tai vääristyneesti.


Tämän turhan kohun merkitystä korostaa se, että vaikka emme ole nyt todellakaan sodassa, emme elä myöskään syvässä rauhantilassa. Meitä vastaan käydään informaatiosotaa, jonka tavoitteena on herättää epäluottamusta, hämmennystä ja pelkoa. Nämä tunteet puolestaan halvaannuttavat yleistä mielipidettä, joka on demokraattisen päätöksenteon toimivuuden edellytys. Venäjän länsimaita vastaan käymä informaatiosota siis pyrkii heikentämään meitä, jotta Kreml voisi ajaa omia valtapoliittisia tavoitteitaan kansainvälisessä politiikassa.


Nämä ajat ovat sellaisia, että älyllinen, tiedollinen ja moraalinen löysyys ovat vaarallisia asioita. Kriittisyys on yhteiskunnalle elintärkeä käyttövoima, mutta tällä hetkellä on pidettävä erityisen tarkasti huolta faktoista ja asiallisuudesta. Tässä tasapainoilussa Timo Haapala on valitettavasti epäonnistunut pahasti ja hänen epäonnistumisellaan on ollut seurauksensa.


Haapalalla tärkeän median näkyvänä kommentaattorina on tärkeä asema ja se asettaa hänelle myös vastuuta. Hän tuntee ihmiset ja asiat, on tuttu naama ja siksi häneen luotetaan enemmän. Ja siksi hänen pitäisi olla erityisen tarkkana. Saa aukoa, saa olla kriittinen ja saa olla mitä mieltä haluaa, mutta nyt on erityisen väärä aika kulmien oikomiseen jutun herkullisuuden lisäämisessä. Ei tämä yksi juttu, vaikka isohko sellainen onkin, mitään katastrofia aiheuta. Mutta kysymys on ajallisesti ja määrällisesti pitkäkestoisesta toiminnasta, jossa Venäjä subversion avulla pyrkii hitaasti nakertamaan sen tavoitteille vastarintaa tekevää johtajuutta pois tieltä. Saksassa vaikuttamisen kohteena on ollut Angela Merkel, Britanniassa EU-jäsenyys, Yhdysvalloissa koko poliittinen järjestelmä. Suomessa kohteina ovat olleet yhteiskunnalliset instituutiot laidasta laitaan, EU-jäsenyydestä ev.lut.-kirkkoon ja poliisista journalismiin.





Haapalan juttu käännettiin Venäjän valtion Inosmi-uutispalveluun, jonne (luvatta) käännetään artikkeleja länsimaisista medioista. Minun YLE-kolumnini on tainnut päätyä sinne kolme kertaa.

En minä siis pidä todennäköisenä sitä, että Haapala tai hänen lähteensä olisi toiminut tietoisesti Venäjän tahdon mukaisesti, mutta kyllä he Venäjän edun mukaisesti ja Suomen edun vastaisesti tulivat (tahattomasti) toimineeksi. Jostain ne motiivit tähän toimintaan on ammennettu ja silloin puhutaan Neuvostoliiton ja Venäjän Suomeen kohdistaman vaikutustyön vuosikymmenistä. Me varmaankin pidämme omana etunamme monia asioita, jotka ovat kenties enemmänkin Venäjän etu.

Joka tapauksessa nyt tätä tapausta tullaan tästä hamaan maailman tappiin esittelemään esimerkkinä siitä, miten varautumista ja ennakointia tekevät tahot ovat eksyksissä ja jopa vaarallisia Suomen turvallisuudelle. Kun Timo Haapala moitti Turvallisuuskomiteaa kovin sanoin harkintakyvyttömäksi hysterianlietsojaksi, niin kaiken tämän jälkeen voi perustellusti sanoa lapsuudesta opitun mukaisesti: se joka sanoo, on itse.